Saarna Suomen itsenäisyyden satavuotispäivänä Helsingissä
Vietämme Myrran arkkipiispan Nikolaoksen muistopäivää ja Suomen tasavallan itsenäisyyden satavuotispäivää.
Nikolaos tuomittiin elämänsä aikana vankeuteen isänmaan petturina, koska hän kieltäytyi noudattamasta Rooman valtakunnan lakeja.
Vapautumisensa jälkeenkin Nikolaos puolusti muita lain rikkomisesta vankeustuomion saaneita.
Pyhä Nikolaos kuoli 6. joulukuuta vuonna 343.
Nikolaosta kunnioitetaan kaikkialla, niin idässä kuin lännessäkin.
Hän on merellä kulkevien suojelija, hyvän sadon tuoja, koululaisten ja nuorten varjelija.
Hän on protestanttisellakin alueella tunnettu ”Saint Nikolaus”, jota kutsutaan myös lyhyemmällä nimellä ”Santa Claus” joulupukiksi.
Pyhän Nikolaoksen kunniaksi on rakennettu valtaisa määrä kirkkoja. Hän on myös ainoa kirkkoisä, jolle on omistettu oma viikoittain muisto torstaisin.
Kuinka pyhän Nikolaoksen – vankilassakin istuneen ja maan lakeja rikkoneen pienen länsiturkkilaisen Myrran kaupungin kristillisen vähemmistön piispan – kunnioittaminen voidaan sovittaa Suomen itsenäisyyden juhlan muiston kanssa?
Miten sovittaa yhteen kristillisyyden ja patriotismin ihanteet?
”Ei ole enää kreikkalaista eikä juutalaista, ei ympärileikattua eikä ympärileikkaamatonta, ei barbaaria, skyyttalaista, orjaa eikä vapaata, vaan Kristus on kaikki, hän on kaikissa” (Kol.3:11).
Nämä kolossalaiskirjeen sanat lausuttiin kauan ennen kansallisuusaatetta tai nykyistä globalisaatiota.
Me ortodoksitkin laulamme kirkkovuoden suurimpina juhlina, pääsiäisenä, jouluna, teofaniana ja helluntaina troparin ”Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne” (Gal. 3:28).
Kaikki me ymmärrämme tuon troparin ja useimmat tunnistavat sen melodiankin.
Tänäänkin tässä pyhässä temppelissä me jaamme isänmaanrakkaudesta samaa ymmärrystä kuin ne, jotka kokivat apostolien tekojen kirjassa kuvatun ensimmäisen helluntain ihmeen:
”Meitä on täällä partilaisia, meedialaisia ja elamilaisia, meitä on Mesopotamiasta, Juudeasta ja Kappadokiasta, Pontoksesta ja Aasian maakunnasta, Frygiasta, Pamfyliasta, Egyptistä ja Libyasta Kyrenen seudulta, meitä on tullut Roomasta, toiset meistä ovat syntyperäisiä juutalaisia, toiset uskoomme kääntyneitä, meitä on kreetalaisia ja arabialaisia” (Ap. t. 2:9–11).
Meidän kristittyjen kotimaan pääkaupunki on taivaallinen Jerusalem. Kun Jeesus lähestyi viimeisen kerran elämänsä aikana isänmaansa pääkaupunkia Jerusalemia, hän puhkesi itkuun ja sanoi: ”Kunpa sinäkin tänä päivänä ymmärtäisit, missä turvasi on!” (Luuk. 19:41).
Jerusalem oli Jeesuksen isien kaupunki, josta hän joutui lähtemään monta kertaa pois ja jossa hänen isänmaalliset ystävänsä lopulta surmasivat Hänet. Siitä lähtien Hänen opetuslapsensa viettivät nomadielämää.
Apostolien toinen sukupolvi määrittikin isänmaanrakkauden Diognetoksen kirjeessä olevaan toteamukseen: ”Jokainen vieras maa on heidän isänmaansa, mutta jokainen isänmaa on heille vieras”.
Tästä syystä monissa maissa patriotismin eli isänmaanrakkauden symboli on kristillisyyteen liittyvä hahmo: ranskalaisilla ja ukrainalaisilla arkkienkeli Mikael, irlantilaisilla pyhä Patrick, sveitsiläisillä Nikolaos ja venäläisillä suurmarttyyri Georgios.
Patriotismi on hyve. Se on rakkautta menneiden sukupolvien työn hedelmiä – niin henkisiä kuin aineellisiakin – kohtaan.
Isänmaanrakkaus ei ole kuitenkaan muistoissa elämistä. Se on perintönä saatujen arvokkaiden ja koeteltujen muistojen valikoimista elämän ohjeiksi nykyajassa.
Patriotismi sulkee sisäänsä kansan arvot, ei päinvastoin. Isänmaanrakkauden paras ilmentymä on se, että se ei sulje vaan avaa ovia arvojensa pariin.
Patriotismiin liittyy arvoja, joita ilmaistaan myös kristinuskon välityksellä. Se ilmenee meillä Suomessakin pyhien tapojen kunnioittamisena.
Näin voimme liittää yhteen pyhän Nikolaoksenkin sellaisen patriotismin tukijaksi, jollaiseksi kuvaamme häntä juhlapäivän aamupalveluksen iikossiveisussa:
”Sillä hän on kantanut vilpittömän nöyryytensä otollisena uhrina Jumalalle ja on omalla elämällään osoittanut olevansa sielultaan ja ruumiiltaan puhdas. Sen tähden on hänestä tullut kirkon suojelija ja puolustaja Jumalan armon salaisuuksien suurena palvelijana.”
Saarna Uspenskin katedraalissa Helsingissä Suomen itsenäisyyden satavuotispäivänä 6. joulukuuta 2017.
