Saarna Pyhän Profeetta Hannan kirkossa Sonkajanrannassa
Nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen
Me vietämme tämän meille kaikille hyvin merkityksellisen ja rakkaan historiaa täynnä olevan kirkon juhlapäivää. Profeetta Hanna on tämän kirkon pyhä. Profeetta Hanna oli tuossa äskeisessä evankeliumissa, hänet kuvattiin siinä. Voin ehkä tämän palveluksen lopuksi jättää teille muistoksi tästä Herran temppeliin tuomisen juhlapäivästä, joka eilen oli ja jonka päättäjäisjuhla on jo tänään tämän temppelin troparin ja ikonin niin te näette siinä myöskin kuvan ikonin kuvan tuosta Hannasta ja hänen rinnallansa vanhurskas Simeon ja Jeesus-lapsi. Hänen temppeliin tuomisensa on siinä ikonissa kuvattuna ja sitten muut henkilöt te myöskin tunnistatte tästä ikonista.
Olemme siis viettäneet ja vielä vietämme tuota Herran temppeliin tuomisen juhlaa. "Iloitse armoitettu" silloin on laulettu, "Jumalan synnyttäjä Neitsyt, sillä sinusta koitti vanhurskauden aurinko, Kristus meidän Jumalamme, joka valaisee ne, jotka pimeydessä ovat. Riemuitse sinäkin hurskas vanhus sylissäsi meidän sielujemme Vapahtaja, joka on antanut meille ylösnousemuksen".
Tätä samaa riemua esiintoi profeetta Hanna ja julisti elämällänsä sitä, palveli temppelissä ja palveli syvään vanhuuteen kaikessa uskollisuudessa. Tämän temppelin, jossa me siis palvelemme, pyhä on profeetta Hanna. Tämän temppelin kautta hän julistaa tänäkin päivänä Jumalan kunniaa. Tämän temppelin kautta hän julistaa myöskin sitä uskollisuutta, jota hän edusti, jota vanhurskas Simeon edusti, jota kirkon historiassa monet ja monet ovat edustaneet.
Tätä uskollisuutta ja tätä Jumalan kunnian julistamista saatte te jatkaa täällä, te kaikki, jotka elätte ja palvelette tämän kirkon vaikutuspiirissä tai olette saaneet elää. Tällä kirkolla on hyvin monelle teistä hyvin syvät ja henkilökohtaiset muistot. Itsekin saan liittyä näiden joukkoon siinä pienessä määrässä, joka tarkoittaa sitä, että aikanaan sain palvella myöskin täällä niin kuin myös nyt.
Tämä päivä on myös nimeltään sovintosunnuntai. Tästä päivästä alkaa paasto, tämän päivän ehtoopalveluksesta. Kun silloin maahan kumarrettuamme ja toinen toiseltamme anteeksi pyydettyämme nousemme ylös, niin olemme nousseet paastoon, olemme nousseet paaston tielle. Näin olemme nousseet ja valmistaneet itseämme tähän päivään monen viikon ajan ja se on se kirkon opetus paastosta, joka alkoi Sakkeuksen sunnuntaista ja jossa puhuttiin jumalayhteyden etsimisestä, joka jatkui sitten fariseuksen ja publikaanin sunnuntaina, jolloin opetettiin rukousta, rukouksen henkeä, rukouksen nöyryyttä meille.
Tämä valmistautumisemme on jatkunut sen opetuksen kautta, jossa olemme saaneet kuulla, että paaston aikaan kuuluu myös ja nimenomaan lähimmäisen huomioiminen, hänen hyväksensä eläminen. Ja paastoon kuuluu sovinnonteko, anteeksipyytäminen ja anteeksiantaminen. Kysymys sovinnonteosta on aina maailmassa suuri ja vaikea kysymys, dramaattinen kysymys, sillä maailman historiassa ja kansojen historiassa se liittyy myöskin hyvin dramaattisiin kokemuksiin.
Me olemme viettäneet viime vuonna Suomen itsenäisyyden 90-vuotisjuhlaa. Tänä vuonna meidän aiheemme on kirkkomme itsenäisyyden 90-vuotisjuhla, samalla meidän kirkollisen, teologisen, hengellisen koulutuksemme juhlat hyvin moninaisesti jne. Viime päivien ajan olemme tiedotusvälineistä saaneet lukea yhä uudestaan, taas opiskella sitä kansamme dramaattista historiaa, johon liittyy sisällissota ja miksi kukakin tahtookin sitä nimittää.
Joka tapauksessa sota, jossa niin kuin sanonta kuuluu, veli nousi veljeä vastaan, joka niin kuin yleensä tiedetään, niin kuin maailmalla nähdään tänäkin aikana Afrikassa ja muualla, on jollakin tavalla ehkä kaikkein raskaimmin koskettava, henkisesti koskettava sota, ehkä kaikkein murheellisin. Mutta ihmiset, kuinka he joutuvat sen pyörteisiin ja kuinka saattaa tapahtua sitä mitä tapahtuu. Tänä päivänä saamme pohtia tuota kysymystä oman kansamme historiassa. Sitä kysymystä saamme pohtia myöskin täällä Suomen itäisellä alueella profeetta Hannan kirkon mäellä ja tällä kylällä ja näillä kylillä.
Olen puhunut siis paastoon nousemisesta. Paasto kuljettaa meitä kohti pääsiäisaamua, pääsiäisen iloon. Se on nousujohteinen tie hengellisesti ja kilvoituksellisesti. Mikä oli se kilvoituksen tie, jossa jumalanpalvelija Johannes Karhapää kohtasi pääsiäisensä, sillä nykyisen tutkimuksen mukaan hän kohtasi sen sillä tavalla niin kuin tiedätte, nimenomaan pääsiäisyönä yhdessä eräiden muiden ihmisten kanssa. Kaiken sen dramatiikan kruunasi varmastikin tuo yö, pääsiäisyö.
Johannes Karhapää, te tunnette hänet hyvin monet hyvin henkilökohtaisesti, vaikka hänen kuolemastansa on pian tuo 90 vuotta. Kuinka monella tavalla itsensä elämälle antanut hän olikaan. Hyvin nuorella iällä hän löysi sen elämänsisällön, jota hän tahtoi opiskella, joka elämänsisältö löytyi seurakunnasta, kirkosta ja työstä kirkon yhteydessä. Sitä hän tahtoi täydentää ja sitä työtä hän tahtoi jatkaa, opiskelemista siis opettamisen muodossa. Hän oli uskonnonopettaja mm. koulutukseltansa. Mutta hän oli hyvin valveutunut ja monitaitoinen.
Saammehan ihmetellä sitä, että jo 22 vuoden iässä hän oli selvästi tällä kylällä kylän henkisessä merkityksessä kylän vanhin. Hän loi yhteyksiä niihin tahoihin, jotka silloin olivat niitä, jotka saattoivat tukea tämän kylän henkistä rakentamista kansakoulun muodossa, kouluopetuksen muodossa, jumalanpalveluselämän muodossa, kirkkolaulun muodossa jopa ja aikanaan jotka saattoivat tukea kirkon rakentamista tälle kylälle. Hänen tavoitteensa ei ollut pelkästään se mikä kirkkoon ja seurakuntaan liittyy vaan ihmisten muitakin tarpeita huomioonottava. Hän ei varmastikaan voinut nähdä millainen maailmanaika silloin oli. Eivät tämänkään maailman yksilöt voi nähdä sitä kokonaisuutta, jonka keskellä he elävät ja asuvat ja tekevät työtä. Vasta historia silloin, kun historiassa saadaan etäisyyttä asioihin, voi hahmottaa kokonaiskuvan ja sen tähden meidänkin keskuudessamme on varmastikin nyt kokonaiskuvan hahmottamisen aika.
Johannes Karhapää eli sen todellisuuden keskellä, jossa silloin taistelivat, niin voimme sanoa, toivon mukaan tänä päivänä eivät taistele, mutta elävät rakentavassa mutta keskustelevassa, myöskin kriittisessä vuorovaikutuksessa, niin itäinen kuin läntinen kristillisyys. Silloin ei vallinnut sellainen ekumeenisen kristillisen rakkauden aika tai kunnioituksen aika, joka tänä päivänä vallitsee. Johannes eli sen todellisuuden keskellä, itäisen ja läntisen kirkon erilaisten pyrkimysten vaikutuspiirissä.
Hän eli siinä vaikutuspiirissä, jossa panslavismi ja sitten toisaalta suomalaisuus fennomaanisuudessa ja missä muussa se ilmenikään, jossa nämä kohtasivat toisensa ja sitten hän eli siinä todellisuudessa, jossa erilaiset yhteiskunnalliset luokat elivät vuorovaikutuksessa, mutta niin kuin muistamme ei niinkään rakentavassa.
Tänä päivänä muistellaan punaisten ja valkoisten kohtaamisen historiaa enempi Suomessa tuolla eteläisessä ja läntisessä perspektiivissä, mutta samat ilmiöt olivat täällä toisessa mittakaavassa ja toisenlaisina. Kun arvioimme tuota aikaa niin emme saa tehdä mitään liian suoria johtopäätöksiä ainakaan noin omista päätelmistämme, vaan tutustukaamme rauhassa ja kärsivällisesti historiaan, mutta tutustukaamme siihen kunnioittavasti ja ihmistä ymmärtävästi, sillä niin kuin olen tahtonut sanoa niin ei Johannes Karhapää omassa aitoudessaan, omassa rakkaudessaan omaa kirkkoansa kohtaan ja täällä olevia kirkkonsa jäseniä kohtaan, joita hän tahtoi ohjata myöskin hengellisen oppimisen, kasvamisen, kehityksen tiellä ei hän voinut nähdä mitä kaikkea ympärillä tapahtui, ei hän voinut pitää mahdollisena sitä rajuutta, ei voinut tuntea sitä ilmapiiriä, ei voinut tuntea sen ilmapiirin vakavuutta ja näin asia ajautui siihen mihin hänen kohdallansa, mutta se oli hänen tiensä.
Tänä päivänä, kun päivän nimi on sovintosunnuntai, meidän tulee tietysti muistaa myöskin niitä tahoja ja niitä ihmisiä, myöskin niitä yksilöitä, jotka omassa sokeudessaan tekivät sen minkä he tekivät. Meidän tulee nähdä ja ymmärtää myöskin se suuri katumus, jota on kautta vuosien ja vuosikymmenien ajan jo osoitettu. Meidän tulee myöskin inhimillisesti nähdä ehkä noitten aikojen ja tuon vuoden 1918 jälkeisten aikojen tilanteen valossa vaikkapa mitä ortodoksinen seurakunta täällä teki. Tarkoitan siis sitä, että ja lähtien Johannes Karhapäästä mitkä olivat hän tuntonsa, kun hänen omansa luopuivat hänestä. Mutta nämä hänen omansa tässä mielessä ovat varmastikin sen jälkeen ja tänäkin päivänä miettineet ja tulevaisuudessa miettivät tätä asian koko suuruutta ja traagisuutta ja sen mittaamatonta kunniaa ja arvoa.
Kunniasta on aina kaikkien ihmisten kohdalla, kysymys mitä he tekevätkään silloin, kun eletään traagisia aikoja, mutta se kunnia, jota Johannes Karhapää elämällänsä tahtoi edustaa se oli nöyrästi, se oli puhtaasti se oli pyyteettömästi, se ei ollut vallan tavoittelun kannalta tärkeää vaan nöyrää ja pyyteetöntä kirkon ja oman ortodoksisen uskon ja siihen liittyvän itäisen kulttuurin ja myös karjalainen kulttuuri tulee tässä nimenomaan silloin mainita. Sen pyhänä pitämistä, sen palvelemiseen tähtäämistä ja sen suojelemista. Kirkko opettaa paastossa anteeksipyytämistä ja anteeksiantamista, niin siihen liittyen kirkko erityisesti myös opettaa, niin kuin opettaa paastorukous, meidän tehtävämme ei ole tuomita, ihminen ei ole ihmisen tuomari. Meillä on tuomarimme, meidät tuomitaan.
Tänä päivänä me saamme rukoilla Jumalan suurta armoa ja rauhaa kaikkien heidän sieluille, heidän jotka eri äärialueilla, ääriulottuvuuksissa näissä historian traagisissa vaiheissa toisensa kohtasivat tai toisin sanoen, jossa he eivät kohdanneet ihmisiä ihmisinä, eivät toisia uskovia heidän toisessa uskonnon identiteetissään, eivät toisia ihmisiä heidän kansallisessa ja kulttuurisessa identiteetissään, eivätkä kohdanneet ihmisinä toinen toisiansa heidän muussa yhteiskunnallisessa asennoitumisessaan ja toiminnassaan.
Levätkööt he kaikki rauhassa, he ovat antaneet sielunsa oman katumuksensa kautta, niin uskon, Jumalan kaikkivaltiaan tuomarin haltuun. Meidän tehtävämme meidän elämässämme on katsella tarkasti kuinka maailma makaa, kuinka maailma elää, kuinka asiat kulkevat. Meidän on helpompi, ehkä näin saamme toivoa, näin ehkä saamme uskoa, nähdä tämän valtavan erilaisen tiedonvälityksen tulvan myötä, mitä on tapahtumassa meidän lähiympäristössämme, mutta myös tässä globaalissa maailmassa, josta niin paljon puhuttu, mutta jossa kuitenkin kaikki ilmiöt ja asiat kohtaavat jokaisen yksilön.
Kun me lähdemme tänä päivänä paaston tielle rukoilkaamme paaston hengessä rauhaa ja rakkautta ja sitä, että Jumala varjelisi meidät aina toinen toisemme tunnottomalta kohtaamiselta, rukoilkaamme, että me voisimme kohdata toinen toisemme aina itsenäisesti ja erilaisella tavalla ajattelevina, mutta kaikki Jumalan kunniaksi, hänen kuvaksensa luotuina yksilöinä.
Aamen.
