Saarna Pyhän Nikolaoksen kirkossa Joensuussa
Nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen!
Kertomus laupiaasta samarialaisesta on meille kaikille tuttu (Luuk. 10:25-37). Se on osa suurta maailmankirjallisuutta. Lainopettaja kysyy siinä Kristukselta mitä hänen tulisi tehdä saadakseen iankaikkisen elämän. Jeesus ei vastaa hänelle suoraan, vaan kehottaa miestä vastaamaan itse omaan kysymykseensä.
Lainoppinut tietää tämän: "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistä niin kuin itseäsi". Jatkokysymykseen "kuka on lähimmäiseni?" Kristus vastaa kuvauksella laupiaasta samarialaisesta.
Evankeliumin kerronnassa mies joutuu rosvojen yllättämäksi ja jää makaamaan henkitoreissaan tielle. Paikalle tulevat pappi ja leeviläinen. He kulkevat miehen ohi ja menevät menojaan. Apu saapuu yllättävältä taholta. Paikalle osuva samarialainen sitoo miehen haavat ja toimittaa hänet hoitoon.
Samarialaiset olivat muiden silmissä halveksittua joukkoa, kun taas pappi ja leeviläinen nauttivat ympäröivän yhteiskunnan arvostusta. Kristuksen vertaus osoittaa, että pelkkä asema tai kuuluminen johonkin joukkoon ei tee ihmisestä hyvää tai pahaa. Teot ratkaisevat.
Hyvät ajatukset ja kauniit sanat eivät riitä, eivät auta tai paranna. "Mene, ja tee sinä samoin!" Jeesus kehottaa lainopettajaa.
Mene ja tee! Tämä kehotus on käsky ja koskee myös meitä. Jos me haluamme oikeasti palvella Jumalaamme, ja jos me haluamme oikeasti elää kristittyinä myös, on meidänkin palveltava lähimmäisiämme. Kristittynä oleminen merkitsee palvelemista. Se on lähimmäisen rakkauden toteuttamista arkipäivässämme. Tämän palvelevan asenteen tulee näkyä jokapäiväisissä kohtaamisissamme ja teoissamme. Niissä me evankeliumia toteuttaen pohjimmiltaan ja viime kädessä teemme teoillamme itsemme lähimmäiseksi toiselle ihmiselle ja toisille ihmisille.
Kun tulemme yhteen paikkaan koolle Herran ateriayhteyteen pyhässä sakramentissa, toteutamme silloin kristillistä palvelutehtäväämme koko luomakunnan puolesta. Juuri eukaristian vietto on osallisuuttamme palvelukseen koko maailman elämän edestä.
Palvelumme ei kuitenkaan voi rajoittua kirkon seinien sisäpuolelle. Palatessamme kirkosta maailmaan meidän kilvoittelumme jatkuu. Kun olemme osallistuneet jumalanpalveluksessa Kristuksen rakkaudesta, on meidän vietävä tuota rakkautta eteenpäin. Meidän on todistettava maailmalle Kristuksesta teoillamme. Kristittynä eläminen on kasvamista tässä palvelutehtävässä.
Kirkkovuoden kierrossa olemme eilen, marraskuun 15. päivänä, aloittaneet valmistautumisemme Kristuksen syntymäjuhlaan. Juhlaa edeltää pyhä paasto. Paaston alkuvaiheessa meidän on syytä muistuttaa mieliimme mihin tämän ajan pyhittämisellä pyrimme.
Paastoaminen ei ole vain tietyistä ruoka-ainesta luopumista, mutta se on oleellisesti myös sitä. Se on lisäksi rukousta, pysähtymistä ja hiljentymistä. Elämämme on usein kiireistä ja täynnä erilaisia huolia ja murheita. Meillä on vaikeuksia löytää kalenteristamme tilaa lähimmäisillemme omien harrastustemme, töidemme ja kiireidemme, todellisten tai epätodellisten, keskeltä. Usein Jumalakin joutuu väistymään hektisen aikataulumme alta.
Nykyisessä maailmassamme paaston tulisikin merkitä meille vauhtimme hidastumista tai jopa pysähtymistä ja hiljentymistä. Sen tulisi merkitä aikaa omille ajatuksille, mietiskelylle, keskittymiselle, olennaisen etsimiselle, toisarvoisesta vapautumiselle.
Itsekkyyttä näyttää pitävän hyveenä tämä aika. Yksilökeskeisessä ajassamme jokainen luulee olevansa oman elämänsä sankari, oman onnensa luoja ja jokainen pitää huolta ennen kaikkea vain itsestään. Yksilökeskeisyyden ihannoiminen johtaa kuitenkin kestämättömään tilanteeseen yhteiskunnassa. ja ihmisten maailmassa.
Ympäröivä kulttuuri, jossa Kristuksen syntymäjuhlaan valmistumisen traditio on hyvin kaukana kirkkomme perinteestä, tekee paaston noudattamisen vaikeaksi, monella tavalla vaikeaksi, todella vaikeaksi. Siitäkin huolimatta paaston tulisi olla meille kasvun aika ja kasvun paikka palvelevassa kristillisyydessä. Se on kasvamista lähimmäistemme tarpeiden tunnustamisessa ja heidän rakastamisessaan.
Paasto on aika, jolloin meidän tulee raivata kalenteriimme vihdoinkin tilaa myös Jumalalle. Nyt on myös aika tehdä itsensä lähimmäiseksi toiselle ihmiselle, toisille ihmisille. Jokainen ihminen on kutsuttu olemaan todellisten Jumalan palvelijoiden todellinen palvelija ja nöyrä, armahtava ja laupias.
Aamen.
