Saarna Profeetta Eliaan kirkossa Ilomantsissa
Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
Rakkaat veljet ja sisaret Kristuksessa, tässä yhteisessä jumalanpalveluksessa pyhän profeetta Elian kirkossa pysähdymme nyt sen evankeliumijakson ääreen (Matt. 23:23-29), jossa Herramme Jeesus Kristus puhui lainoppineille ja fariseuksille kiivain profeetallisin sanoin.
Tällainen puhe voi herättää meissä ihmetystä ja saatamme kysyä, miksi Herramme käytti niin voimallisia ilmaisuja. Hänen puheensa suututtaisi monen nykyajan ihmisenkin. Halusiko Herramme herättää pelkästään suuttumusta?
Ei varmastikaan, vaan rakastavana Jumalana Hän halusi pikemminkin herättää lainoppineet ja fariseukset kohtaamaan elävän Jumalan. Suuttumus ja viha nousivat näiden omissa mielissä. Kristus näki tuossa tilanteessa voimakkaiden sanojen olevan tarpeen, koska kuulijat eivät ymmärtäneet, kuka heidän kanssaan puhui.
Kansaa johtamaan tottuneet lainoppineet ja fariseukset olivat tulleet kuuntelemaan vain eräänä monista saarnaajista pitämäänsä Jeesus Nasaretilaista. He halusivat väitellä julkisesti Jeesuksen kanssa ja vaientaa Hänet. Nyt Jeesuksen sanat osuivat syvälle lainoppineiden ja fariseusten mieliin, koska Hän puhui juuri heille osoittaen, mikä oli heidän ongelmansa. He eivät ymmärtäneet, että heidän kanssaan puhui Se, jota he olivat odottaneet ja josta kaikki profeetat todistivat.
Miksi lainoppineet ja fariseukset eivät ymmärtäneet Messiaan puhuvan heille? He olivat lukeneet kaikki ennustukset ja tunsivat kansansa aikaisemman historian läpikotaisin. Heillä oli tietoa ja osaamista, mutta heiltä myös puuttui jotain.
Herramme sanat osuivat juuri tässä mielessä kohdalleen. Kristus osoitti, kuinka aikaisemmassa Israelin historiassa kansa oli sortunut viattomien Jumalan lähettämien profeettojen ja viisaiden miesten surmaamiseen. Hän sanoi: "Jerusalem, Jerusalem! Kuinka monesti olen tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan! Mutta te ette tahtoneet tulla."
Kansa oli sulkenut sydämensä kutsulta, eikä ollut tullut Jumalan luo Hänen kutsuessaan. Tälle tunnottomuuden historialle lainoppineet ja fariseukset perustivat nyt sanansa Kristuksen edessä, ja Kristus pyysi heitä rikkomaan tämän Jumalasta etäännyttävän synnin kierteen.
Rakkaat veljet ja sisaret Kristuksessa, tämän pyhän evankeliumikohdan myötä ymmärrämme nyt, missä lainoppineet ja fariseukset astuivat harhaan. He olivat menettäneet uskonsa sisällön, ja jäljelle olivat jääneet ulkoiset muodot. Lainoppineet ja fariseukset olivat menettäneet tänään muisteltavalle pyhälle Elialle tyypillisen palavan uskon elävään Jumalaan.
Profeetta Elia oli saanut kohdata elämänsä aikana Jumalan useita kertoja. Ja mikä oleellisinta, hän kasvoi uskossaan kokemustensa myötä. Hän kykeni kilvoittelemaan yhä syvemmin Jumalan rakkaudessa nousten lopulta tulisissa vaunuissa kohti taivasta. Ja Kristuksen Taaborin vuorella tapahtuneen kirkastumisen perusteella tiedämme, että profeetta Elia saa elää nyt ikuisesti jumalallisen kirkkauden valaisemana.
Tämä lain elävänä säilyttämisen vaatimus on totta myös tänään, kun olemme kokoontuneet tänne pyhän profeetta Elian kirkkoon toimittamaan yhteistä palvelusta. Meille saattaa olla vaikeaa keskittyä rukoukseen ja saatamme jopa kiinnittää huomiomme johonkin ulkoiseen, jolloin opetuksen keskeinen sisältö katoaa meiltä. Tällöin meidän olisi muistettava profeetta Elian innokas esimerkki. Hänen palavat rukouksensa varjelevat tänäänkin meitä täällä hänelle pyhitetyssä kirkossa.
Kristus ei siis opettanut meitä rukoilemaan ulkonaisesti lain mukaan, vaan Hän opetti meitä rukoilemaan totuudessa ja hengessä. Tämä opetus on totta kohdallamme erityisesti nyt toimitettavassa Iljan praasniekan pyhässä juhlapalveluksessa, joka on samalla kristinoppikoulun päätösliturgia. Rakkaat kristinoppikoulun päättävät nuoret, kuten juuri luettu pyhä evankeliumikohtakin antaa ymmärtää, Jumalan edessä meillä ei ole salaisuuksia. Hän tuntee meidät läpikotaisin, mutta tunnemmeko me itsemme.
Vastauksen hakemisesta tähän kysymykseen alkaa ihmiseksi kasvumme. Etsimisen myötä pyrimme eroon sisäisestä hengellisestä teeskentelystä ja alamme vähitellen kasvaa aikuisuuteen, Kristuksen täyteyden mittaan. Näin vältämme silloin sen ulkokultaisuuden ansan, johon lainoppineet ja fariseukset sortuivat.
Rakkaat veljet ja sisaret Kristuksessa, kun tämän yhteisen juhlapalveluksemme jälkeen lähdemme kukin omille teillemme, meidän olisi hyvä muistaa se ilo, jolla olemme kohdanneet toisemme, ja se rakkaus, josta olemme saaneet tulla osallisiksi.
Vaikka välillämme olisi pitkäkin matka, nämä täällä rakennetut rakkauden ja keskinäisen luottamuksen siteet eivät katkea. Kristuksen antamia rakkauden käskyjä eivät sido välimatkat, vaan omat sisäiset esteemme. Kun rukoilemme toistemme puolesta hengessä ja totuudessa, välimatkat menettävät merkityksen. Yhteytemme ei milloinkaan häviä, kun yritämme rakastaa Jumalaa koko sydämestämme, koko olemuksestamme kaikella voimallamme.
Kunnia olkoon Sinulle, Kristus, meidän Jumalamme, meidän toivomme, kunnia Sinulle! Aamen.
