Olet täällä

Saarna piispa Aleksanterin kuoleman 40-vuotismuistopäivänä Helsingissä

Tänään on tullut kuluneeksi 40 vuotta aina muistettavan esipaimenen korkeasti siunatun piispa Aleksanterin (1883–1969) kutsusta tuonilmaisiin.

Esipaimen Aleksanteri palveli kirkkoa pitkään: ensin pappina Suojärvellä, sitten Viipurin piispana ja lopuksi toisen maailmansodan jälkeen perustetun Helsingin hiippakunnan piispana.

Piispa Aleksanteri kirjoitti useita kirjoja ja paljon artikkeleita ortodoksisesta uskosta. Hänen kirjallisen toimintansa pohjavireenä oli ankkuroituminen perityn ja vahvasti omaksutun ortodoksisen hengellisyyden tulkitsemiseen.

Piispa Aleksanteri ei ollut nykynäkökulmasta katsottuna uusia teologisia ajatuksia esittävä moderni piispa.

Hän pitäytyi olemaan kirkon perinteen uskollinen tulkki ja tuossa roolissa hän onnistui tuottamaan paljon hyvää materiaalia.

Parhaimmillaan esipaimen Aleksanteri oli silloin, kun hän pohti kristityn suhdetta rajalliseen elämään ja sitä seuraavaan ikuisuuteen siirtymiseen.

Kuolema on mystisesti osallisuutta sekä Kristuksen kärsimyksestä että Hänen ylösnousemuksestaan. Tästä syystä me ortodoksit nimitämme kuolemaa henkilökohtaiseksi pääsiäiseksi.

Kuten esipaimen Aleksanteri on monessa yhteydessä kirjoittanut, Kristus itse valmistautui huolellisesti kuolemaansa ja ylösnousemukseensa ja teki tuosta valmistautumisesta myös meille ohjeellisen tien Hänen luokseen.

Tuo tie päättyy kun astumme kerran tästä maallisen maailman ikkunasta iäisyyteen.

Ikkunan takana meitä odottaa ylösnoussut Kristus.

Koko kirkkomme liturgisessa runoudessa oleva pedagogia rakentuu tämän ajatuksen ympärille.

Toinen keskeinen kuoleman mysteeriin liittyvä seikka – josta myös piispa Aleksanteri puhui – on mahdollisuus Jumalan valtakunnan osallisuuteen jo tässä ajassa.

Tuo ylösnousemuksen osallisuus koetaan eukaristiassa, joka myös liittää maallisen ajan osaksi ikuisuutta.

Tämän vuoksi ortodoksisen kirkon vanha perinne korostaa, että oman kuoleman lähestyessä tai sen vieraillessa perheen tai ystävien luona pyrkisimme aina osallistumaan ehtoolliseen.

Tuo mahdollisuus Jumalan valtakunnan osallisuuteen on niin tärkeää kirkolle, että sitä ei saa ilman todella painavaa syytä kieltää keneltäkään.

Tämä todetaan selvästi esimerkiksi Nikean ensimmäisen kirkolliskokouksen 13. säännössä, jossa sanotaan, että ”tästä elämästä poislähteviltä – olkoonpa hän kuka hyvänsä – ei saa kieltää viimeistä ja mitä tarpeellisinta matkaevästystä”.

Kolmas ortodoksisen kirkon ylösnousemususkon vaalimiseen liittyvä perusta on tapakulttuurin vaalimisessa.

Ortodoksisen kristityn ei tule pelätä tai kätkeä kuoleman todellisuutta ympäriltään.

Tämä näkyy selvästi esimerkiksi vanhassa karjalaisessa kansanperinteessä, jossa esimerkiksi lapset tuotiin näkemään poisnukkuneen kasvot.

Lisäksi ennen kuolemaa on paikallaan aina käydä hyvästelemässä täältä lähtevä. Tuo tapaaminen oli vanhassa perinteessä myös sitä varten, että henkilö voisi lähteä tästä elämästä sovussa itsensä ja lähimmäistensä kanssa.

Tänään me muistelemme näiden ajatusten kanssa korkeasti siunattua Helsingin piispaa Aleksanteria.

Hän kutsuu meitä nyt tässä hänelle rakkaassa Pyhän Kolminaisuuden kirkossa osallistumaan siitä kiitosuhrista, jota hän yhdessä muiden edesmenneiden ja näkymättömien taivaallisten voimien kanssa kanssamme ylentää.

”Sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä, ja viimeisenä päivänä minä herätän hänet” (Joh. 6,54).

 

Saarna piispa Aleksanterin kuoleman 40-vuotismuistopäivän liturgiassa Pyhän Kolminaisuuden kirkossa Helsingissä 13.10.2009

 

© Suomen ortodoksisen arkkipiispan kanslia, Liisankatu 29 A 8, 00170 Helsinki, puh. 020 6100 240, helsingin.hiippakunta@ort.fi