Puheenvuoro: "Taide on uskonnon ääni yhteiskunnassa"
Tervehdin ilolla uskontojen maailmaa esittelevän näyttelyn kokoamista Kansallismuseoon.
Näyttely tarjoaa mahdollisuuden tutustua siihen, miten maailmanuskonnot jakavat keskenään paljon yhteisiä perinteitä.
Niihin kuuluvat muun muassa rukous, juhlat, paastot ja pyhiinvaellukset.
Haluan näin näyttelyn avajaisissa käyttää minulle annettua tilaisuutta hyväksi ja pohtia muutamalla ajatuksella sitä, miten eri uskontojen – erityisesti Euroopan johtavan uskonnon kristinuskon – perinteitä olisi ymmärrettävä sosiaalisesti ja poliittisesti.
Se auttaa meitä toivottavasti pohtimaan kysymystä: kuka edustaa uskontoja yhteiskunnassa?
Kristillisyys on ollut pian kaksituhatta vuotta Euroopan johtava ideologinen aate.
Kristinusko on, ehkä enemmän kuin muut monoteistiset uskonnot, henkilökohtaisen aatteen lisäksi vahvasti yhteiskunnallinen ilmiö.
Kristinusko kasvoi pienestä juutalaisesta lahkosta nopeasti.
Tästä huolimatta alkuvuosisatoina koettu vainojen aika jätti kristinuskoon yhden jäljen, joka siinä on edelleen: kristityt suhtautuivat vuosisatojen ajan varauksellisesti valtiolliseen suojeluun.
Kriittinen asenne kirkon ja julkisen vallan tiiviitä suhteita kohtaan on olemassa edelleen monissa kristillisissä yhteisöissä.
Kaikki muuttui Milanon ediktin myötä ja ennen kaikkea vuonna 380, jolloin kristinuskosta tuli Rooman valtakunnassa valtiouskonto. Tuosta alkoi kristinuskon voittokulku ensin Euroopassa ja sitten Afrikassa, Aasiassa ja lopulta myös Amerikoissa.
Kristinuskon arvot määrittivät yhteisöllistä elämää ja sen vaikutuksesta ryhdyttiin laatimaan valtiollisia lakeja.
Vallan ja kirkon läheinen suhde vaikutti kristilliseen maailmankuvaan. Reformaation isä Martti Luther jopa selitti, että huono hallitsija oli Jumalan rangaistus kelvottomille alaisille!
Järjen ja uskon suhde ei ole koskaan ollut helppo.
Moderni Eurooppa on monessa mielessä valistusajan lapsi. Jos ennen valistusaikaa suhteita yhteiskuntaan leimasi alttarin ja valtaistuimen liitto, alkoi 1700-luvulla suuri murros sosiaalisen kristillisyyden ymmärryksessä. Hallitsija ei ollut enää Jumalan vaan kansan valitsema.
Kansan yhteinen tahto nousi arvoista ylimmäksi.
Olemme Suomessa osa Euroopan kehitystä, vaikka vanhan mantereen aatteelliset tuulet saapuvatkin meille viiveellä. Elämme nyt Suomessa aikaa, jolloin ”uskonnollinen henki” ja ”vapauden henki” ymmärretään toisilleen vastakohtaisina.
Tämän vastakkainasettelun syitä on kolme: yhteiskunnan maallistuminen, yksilöllisyyden korostuminen ja globaalinen talouden voitto politiikasta.
Me emme voi puhua enää ”kristillisestä maailmasta” samalla tavalla kuin sata vuotta sitten. Mutta samalla kristillisyyden, kuten muidenkin uskontojen, voima yksilöiden elämän majakkana on yhtä vahva kuin ennenkin.
Kristillinen maailmankuva muokkaa edelleen myös poliittista kehitystä. Kristilliset arvot olivat voimakkaasti esillä runsaat viisikymmentä vuotta sitten, kun Euroopan unionia ryhdyttiin rakentamaan.
Euron Euroopan uskottiin pitkään vähentävän kansallisvaltioiden vaikutusta ja synnyttävän uuden eurooppalaisen ihmisen. Näin ei ole kuitenkaan käynyt.
Kansallismielisyys ja ahdas ajattelu nostavat valitettavasti päätään monessa Euroopan maassa.
Uskontojen maailma avaa oven uskontoihin sosiaalisina ja poliittisina tekijöinä. Mutta vielä tärkeämpää uskonnoissa on se, että ne ulottavat käsityksen pyhästä paljon syvemmälle kuin missään valtioideologiassa. Lenin, Stalin, Hitler tai Pol Pot yrittivät tehdä vallastaan sakraalin ja epäonnistuivat.
Uskonto on aina ollut yksilön oikeus. Se ulottuu – ortodoksista termiä käyttäen sielun katon alle – siihen osaan ihmistä, jossa hän kommunikoi yksin korkeamman voiman kanssa. Vain siellä syntyvät todella kestävät ja suuret voimat.
Yksilön sielunmaisemasta kasvaa myös kuolematon taide, joka on uskonnoissa olevan luomisvoiman hienoin ilmaus.
Puhe Uskontojen maailma –näyttelyn avajaisissa Kansallismuseossa Helsingissä 30.10.2014
