Olet täällä

Puhe Pyhän Kolminaisuuden kirkon kuoron ja Ortodoksisen kamarikuoron konsertissa Uspenskin katedraalissa

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Arvoisa konserttiväki,

Claudio Monteverdin säveltämän oopperan Orfeon – joka on yksi varhaisimpia oopperaksi katsottavista teoksista – alussa musiikin jumalatar esittelee itsensä sanoilla

”io la musica son”, ”minä olen musiikki”. Vaikken tänään tule puhumaan musiikista erikseen tarkasteltavana ilmiönä, voin kuitenkin todeta, että olemme tänään kuulleet musiikin kauniin harmonian lisäksi syvää sanomaa ortodoksisen kirkon valmistautumisesta Herramme Jeesuksen Kristuksen ylösnousemusjuhlaan, pääsiäiseen.

Kun muutamme Orfeon oopperan musiikin jumalattaren ensilauseen sisältöä hieman raamatullisempaan suuntaan, saamme Kristuksen kuuluisat opetussanat: ”Minä olen tie, totuus ja elämä”. Pohjimmiltaan tämä sanoma on ortodoksisen kirkon opetuksen ydin, erityisesti nyt suuren paaston aikana, jota parhaillaan kirkossa elämme. Tätä elämäntietä olemme etsineet nyt erityisesti suuren paaston aikana. Suureksi paastoksi, Suureksi pyhäksi, nimitetään paastoaikaa, joka on ortodoksisessa kirkossa ennen pääsiäistä, Herran ylösnousemuksen juhlaa ja kestää 40 päivää.

Lähi-idän ja Vanhan testamentin kulttuureissa paastoon on historian aikana liittynyt nöyrtymisen tai katumuksen ilmauksia, kuten surupuvun käyttö, vaatteiden repiminen, peseytymisestä ja puhdistautumisesta kieltäytyminen ja mullan tai tuhkan sirottelu päähän. Vanhassa testamentissa ainoa lain määräämä paasto pidettiin suurena sovituspäivänä, muutoin oli tapana paastota esimerkiksi suruaikana tai henkilön osoittaessa katumusta.

Paastoluentosarjassa, jonka tämä konsertti tänään päättää, on aktiivisesti pyritty löytämään vastausta kysymykseen ”mitä paasto on” nykyaikana. Omasta

henkilökohtaisesta näkökulmastani käsin luonnehtisin suurta paastoa matkaksi sisimpäämme, perimmäisten kysymysten äärelle. Paaston esimerkiksi kirkko osoittaa meille itse Jeesuksen, joka piti neljänkymmenen päivän paaston ennen kuin ryhtyi julkiseen toimintaansa. Kirkollinen neljänkymmenen päivän paastotapa kehittyi sittemmin Jerusalemissa, josta se vähitellen levisi muihin paikalliskirkkoihin. Askeesin harjoittamisen eri muodot ja käsitykset siitä alkoivat vähitellen korostua alkukirkossa jo siinä määrin, että kirkon oli puututtava asiaan ja tehtävä kirkolliskokouksissa omat linjauksensa siitä, mikä oli ”oikeaa” ja mikä ”väärää” askeettisuutta. Varmuudella voidaan kuitenkin todeta, että idän kirkko näki ja hyväksyi askeettiset harjoitukset hengellisen kasvun, puhdistautumisen ja itsetuntemukseen kasvun keinoina 1000-luvulle tultaessa.

Ortodoksiseen kirkkovuoteen osuu neljä paastoaikaa: Suuri paasto, joulupaasto, Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen paasto ja apostolien paasto. Kun laskemme mukaan vielä jokaviikkoiset paastopäivät, eli keskiviikot ja perjantait, yhteenlaskettuna paastopäiviä kertyy joka vuosi lähes kaksisataa. Tämä on suuri mahdollisuus kirkkomme jäsenille. Syvempää ja kokonaisvaltaisempaa kutsumusta ja elämän täyttymystä meille ei ole missään muualla tarjolla.

Paasto on ennen kaikkea kuuliaisuutta Herralle. Paaston kautta voimme päästä osallisiksi siitä kuuliaisuudesta, jonka kerran tottelemattomuudessa hylkäsimme. Suuressa paastossa seuraamme Herran tietä, Herran elämää, syventyen hengellisen elämämme kokonaisvaltaiseen muutokseen. Kristus oli opettaja, mutta myös esimerkki uskovasta. Hän ei erotellut almujen antamista ja paastoa toisistaan: ”Kun annat almun, älköön vasen kätesi tietäkö mitä oikea tekee”; ”Kun paastoatte, älkää olko synkän näköisiä niin kuin tekopyhät” (Matt. 6:1–18). Kirkkomme kokemuksessa Kristus opettaa ihmisen sydämessä, kun ihminen rukoilee ja paastoaa. Rukoillessa ja paastotessa ihmisen sielu oppii Jumalan mysteereitä ja Kristus itse on opettamassa ihmisen sielua. Meidän on siis pyrittävä seuraamaan Kristuksen opetusta omassa sydämessämme ja opittava tulkitsemaan sitä.

Kreetalla vuonna 2016 kokoontunut ortodoksisten paikalliskirkkojen Suuri ja Pyhä Synodi korostaa paastosäädöksiä koskevassa asiakirjassaan paaston merkitsevän ennen kaikkea hengellistä taistelua, jatkuvaa rukousta ja vilpitöntä katumusta. Tämä on erityisen tärkeää muistaa omassa ajassamme, jossa aineellinen epätasa-arvo ja maallisen hyvän epäoikeudenmukainen jakaantuminen jättää kokonaisia kansanryhmiä ilman heille tarpeellista leipää. Yhdysvaltain entinen presidentti Bill Clinton piti tähän liittyen vuonna 2008 YK:n konferenssissa Maailman ruokapäivänä terävästi otsikoidun puheen: ”Me epäonnistuimme globaalien ruokavarantojen suhteen”. Puheen ydinsanoma oli se, että tuolloinen elintarvikekriisi osoitti, että me – ja tässä presidentillä oli rohkeutta viitata

myös omaan itseensä – möhlimme, kun sallimme elintarvikkeiden luokittelun tavaraksi eikä joksikin sellaiseksi, mihin maailman köyhillä on periaatteellinen oikeus.

Mikä on vastuumme toisesta ihmisestä, itsestämme ja ympäristöstämme? Eikö meille ole annettu Kristuksen kädet ja jalat, ja ennen kaikkea myös Kristuksen sydän?

Kairon slummien kaduilla Egyptissä parveilee kymmeniä tuhansia lapsia ja aikuisia, jotka elättävät itsensä roskien keräämisellä ja lajittelulla. He ovat syrjään työnnettyjä ortodoksisia koptikristittyjä, jotka elävät kristillisiä perinteitään syvästi vaalien alati radikalisoituvassa islamilaisessa maassa. Heille on jopa osoitettu kokonainen kaupunginosa Kairon esikaupunkialueella. Jos emme onnistu tulevaisuudessa ratkaisemaan vastaavanlaatuisia ongelmia, meidän on tosissamme valmistauduttava aikakauteen, jossa meillä – maailman eristäytyneillä osilla – on käytössä mielin määrin ravintoa ja energiaa, samalla kun muualla leviää kaaos, nälänhätä ja sota.

Kristittyinä meitä kutsutaan jatkuvasti pitämään huolta vähävaraisista. Meitä kutsutaan panemaan itsemme aidosti likoon ja ylittämään raja-aitoja, ensisijaisesti omiamme. Erityisesti teemme tätä paastoaikana, josta muistutetaan jo suuren paaston ensimmäisen viikon eräässä kirkkoveisuussa: ”Veljet! Paastoten ruumiillisesti paastotkaamme myös henkisesti: Katkaiskaamme kaikki vääryyden kahleet, rikkokaamme voimallisten siteitten paulat, repikäämme kaikki väärät välikirjat: antakaamme nälkäisille leipää ja kodittomat saattakaamme koteihin”.

Suurta paastoa voi esitellä ortodoksisuuden näyteikkunana vain sillä, että noudatamme sitä itse.

Konserttiohjelman mukaan siirrymme seuraavaksi Kristuksen viimeisisiin elämänvaiheisiin, hänen kärsimyksiinsä. Kristuksen kärsimystenkin keskellä silmiemme edessä kajastaa suuren juhlan odotus, joka on sydämissämme synnyttävä valoa ja joka pääsiäisyön riemussa voittaa konkreettisella tavalla pimeyden. Kristuksen valo tulee pimeyden tilalle, elämä kuoleman, parantuminen rikkinäisyyden. Mitä syvemmin ymmärrämme ja tulkitsemme tätä, sitä konkreettisemmin olemme valon kantajia ja välittäjiä ei vain paaston aikana, vaan jokapäiväisessä elämässä, kuten Matteuksen evankeliumi opettaa: ”Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa” (Matt. 5:16)

© Suomen ortodoksisen arkkipiispan kanslia, Liisankatu 29 A 8, 00170 Helsinki, puh. 020 6100 240, helsingin.hiippakunta@ort.fi