Puhe Pokrovan ja Pyhän Nikolauksen seurakuntien 80-vuotisjuhlassa Helsingissä
Kristuksessa rakas Smolenskin ja Kaliningradin metropoliitta Kirill, kunnioitetut isät ja hyvät juhlavieraat
Meidän kaikkien paikalla olevien mieleen nousee tänä hetkenä monia kiitollisia ajatuksia.
Ensimmäisenä voimme kiitän Jumalaa siitä, että Hän on armossaan suonut meidän kokoontua yhteen, sillä missä kaksi tai kolme on koolla Hänen nimessään, siellä Hän on luvannut olla uskovien keskellä (Matt.18:20).
Toiseksi voimme iloita siitä, että Te kunnianarvoisa metropoliitta Kirill olette saapunut vierailulle maahamme, mikä osaltaan vahvistaa paikalliskirkkojemme yhteyksiä.
Olemme tänään saaneet kantaa Jumalalle, kaiken Luojalle ja Vapahtajallemme Jeesukselle Kristukselle, Teidän kanssanne yhteisiä rukouksia ja kuulla niitä viisaita opetuksen sanoja, joilla olette tänään vahvistanut maamme uskovaa kansaa.
Hengellinen kanssakäymisemme ja yhteytemme edistää ei ainoastaan meidän henkilökohtaista ystävyyttämme ja yhteyttämme, vaan myös maittemme ortodoksien yhteyttä. Tähän sopii mielestäni apostoli ja evankelista Johanneksen sanat: ”Jos me vaellamme valossa, niin kuin hän itse on valossa, meillä on yhteys toisiimme…” (1. Joh. 1:7a).
Se valo on meille pyhä, kristillinen ortodoksinen usko, joka antaa meille elämäämme voimaa, apua ja hengellistä syvyyttä, mutta ennen muuta toivon pelastuksesta.
Syvän ilon ja kiitollisuuden ajatuksia herää tänä päivänä varmasti erityisesti teissä Pokrovan ja Pyhän Nikolaoksen seurakuntien kunnianarvoisa papisto ja uskova kansa.
Juhlitte tänään seurakuntienne 80-vuotista toimintaa ja edustustalonne 20-vuotisjuhlaa.
Kirkollinen tilanne sekä entisissä Neuvostoliiton alueeseen lukeutuneissa maissa että myös Suomessa on muuttunut monella tavoin noiden kuluneiden vuosikymmenien aikana.
Neuvostoliittoa ei enää ole ja Venäjällä on ortodoksisen kirkon rooli kasvanut ymmärtääkseni lähes samoihin mittoihin, kuin se oli vallankumousta edeltäneellä Venäjällä.
Kirkolla on sen vuoksi Venäjällä monia uusia ja vaikeitakin haasteita.
Meillä Suomessa puolestaan on erityisesti juuri Neuvostoliiton romahtamisen ja uudelleen syntyneen Venäjän avoimen politiikan myötä syntynyt uusia tarpeita ja haasteita. Tätä hetkeä ja tätä seurakunnallista yhteisöä ajatellen tuntuvimpana niistä on maahanmuuttajien mukanaan tuomat haasteet.
Valtaosa entisen Neuvostoliiton alueelta maahamme muuttaneista on sijoittunut pääkaupunkiseudulle ja muihin Etelä-Suomen suuriin kaupunkeihin.
Tilastotietojen mukaan venäläisiksi luokiteltuja maahanmuuttajia on meillä jo yli 40 000. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että korkeintaan 10-20 prosenttia heistä on uskonnollisesti orientoituneita.
Suurin osa Suomessa asuvista venäläistaustaisista ortodokseista on rekisteröitynyt Suomen ortodoksisen kirkon seurakuntiin, mistä voidaan päätellä, että heillä on voimakas halu ja myös valmiutta kotoutua maahamme ja sen paikalliskirkkoon.
On myös huomattava, että varsin monet maahan muuttaneet elävät avioliitossa toisuskoisen kanssa ja että heidän ortodoksinen identiteettinsä on herännyt vasta Suomessa tai heidät on peräti kastettu vasta täällä.
Aikuisten uskonnollista orientoitumista on osaltaan voinut edistää ja vahvistaa maamme koululaitos, jonka opetussuunnitelmiin kuuluu myös oman uskontunnustuksen mukainen uskonnollinen kasvatus.
Kun lapset saavat koulussa uskonnon opetusta, se vaikuttaa myös koteihin.
Aikuisiin kohdistuvalla uskonnollisella kasvatuksella on keskeinen merkitys seurakuntaelämässä ja maahanmuuttajien parissa tehtävä työ ei ole Suomea, eikä koko ortodoksista maailmaa ajatellen mikään uusi asia, vaan kirkossa on aina pyritty mahdollisuuksien mukaan palvelemaan seurakunnan yhteyteen tulleita ulkomaalaisia niin, että he voisivat kokea olonsa kotoiseksi.
Tähän meitä velvoittaa apostoli Paavalin kolossalaisille osoittamat sanat: ”Tässä ei ole kreikkalaista eikä juutalaista… vaan kaikki ja kaikissa on Kristus” (Kol. 3:11).
Tämän tehtävän puitteissa meille kaikille riittää työtä omalla paikallamme ja omissa rajoissamme. Tässä yhteydessä haluan korostetusti palauttaa mieliimme korkeasti pyhitetyn patriarkka Aleksein sitoumuksen kunnioittaa kirkkomme autonomista aluetta.
Tähänhän velvoittaa luonnollisesti myös ortodoksinen ekklesiologia. Sen sijaan on toivottavaa ja tarpeen etsiä ja löytää yhteisiä toimintamahdollisuuksia ja -muotoja.
Kiitän lämpimästi teitä korkeasti pyhitetty metropoliitta Kirill työstänne paikalliskirkkojemme ja sen myötä myös maittemme välisten yhteyksien lujittamisessa hengellisen elämän alalla.
Konkreettisesti tämä on näkynyt molemminpuolisten vierailujen mahdollisuutena ja opiskelijavaihtona.
Suomen ortodoksiselle kirkolle, jolla on maassamme jäsenmääränsä vähäisestä koosta huolimatta toisen kansankirkon asema luterilaisten rinnalla, tämä on hyvin tärkeä asia.
Näillä muutamilla mietteillä onnittelen tänään juhlivia yhteisöjä ja toivotan Teille Korkeasti Pyhitetty metropoliitta Kirill sekä kaikille läsnä oleville elämäänne ja työhönne Jumalan siunausta.
21.9.2007
