Puhe ortodoksisen kamarikuoron konsertissa Pielavedellä
Kiitän kaikkia teitä, jotka olette kokoontuneet tänään tähän temppeliin kuulemaan korkeatasoista ortodoksista kirkkolaulua. Kiitän myös director cantus Juhani Matsia ja hänen johtamaansa ortodoksisen kamarikuoron mieskvartettia siitä, että he ovat halunneet juhlistaa viime viikolla viettämääni merkkipäivää tällä konsertilla.
Pyydän saada kertoa muutamalla sanalla siitä, millä musiikin muodoilla ortodoksinen kirkko jumalanpalveluksissa toimii.
Laulaminen tai laulava tapa lukea pyhiä tekstejä on ollut alkukirkon ajoista lähtien tärkein tapa rukoilla. Apostoli Paavali kehottaa efesolais- ja kolossalaiskirjeissään kristittyjä soittamaan ja laulamaan kiitollisin mielin yhdessä psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja (Ef. 5:19, Kol 3:16).
Pian apostoli Paavalin jälkeen Justinos Marttyyri kuvailee kristittyjä "rukouksia ja hymnejä laulaviksi". Keisari Trajanukselle raportoinut roomalainen Plinius nuorempi määritteli kristityt "keskenään laulavaksi joukoksi, joka pitää Jeesusta jumalanaan".
Varhainen kristillinen jumalanpalvelus peri musiikilliset muotonsa Jerusalemin temppelin synagogapalveluksesta. Psalmeja resitoitiin ja niitä laulettiin. Luopuminen instrumenttien käyttämisestä johtui puolestaan siitä, että kristityt halusivat ottaa etäisyyttä pakanallisen Rooman teatteri- ja sirkusjuhliin, joissa instrumentit olivat keskeisessä roolissa.
Psalmien ja rukousten laulavan lukutavan eli resitoinnin taustalla on juutalaisen synagogapalveluksen ohella myös vanhan julkisen hallinnon kulttuurin vaikutus. Julkisuuteen tarkoitettuja päätöksiä resitoitiin Rooman valtakunnan ohella myös Lähi-idän kulttuureissa. Resitointi helpotti lauseiden jäsentämistä ja tärkein sanojen painottamista.
Vokaalimusiikki vakiinnutti paikkansa ortodoksisessa kirkossa kaikkialla maailmassa. Instrumenttien käyttö jäi kuitenkin osaksi jumalanpalvelusperinnettä joissakin paikoin ja esimerkiksi Etiopiassa ortodoksit käyttävät edelleen palveluksissa joitakin lyömäsoittimia.
Psalmien ja muiden raamatuntekstien rinnalla ryhdyttiin jo varhaiskeskiajalla käyttämään uutta materiaalia. Kysymyksessä oli Raamatun ja kirkolliskokousten päätösten pohjalta kirjoitetut hymnit, joiden luomiskausi alkoi jo 300-luvulla. Niin Armenian, Itä- ja Länsi-Rooman, Intian kuin Syyriankin alueilla alkoi samalla kirkossa käytettävien sävelmien järjesteleminen niin kutsutuksi kahdeksansävelmistöksi. Kysymyksessä on veisujen laulaminen kahdeksalla eri sävelmällä.
Kahdeksansävelmistö levisi keskiajan loppupuolella myös kristillisyyden uusille alueille Balkanille, Ukrainaan ja Venäjälle. Myös meillä Suomessa jumalanpalveluksen sävelmistön perustan muodostaa kahdeksansävelmistö.
Kahdeksansävelmistö on jatkanut kehitystään keskiajan jälkeenkin ja tänään sävelmistö sisältää paitsi kahdeksan sävelmäkokonaisuutta myös kahdeksan erilaista tekstijaksoa, jotka lauletaan jumalanpalveluksissa kahdeksan viikon jaksoissa.
Myös tässä konsertissa kuulemamme veisut ovat syntyneet kahdeksansävelmistön piirissä. Monilla tunnetuilla luostareilla oli omia erityispiirteitä sisältäviä kahdeksansävelmistön osia. Näin oli myös Valamon luostarissa, jonka omasta sävelmistöstä saamme tänään kuulla monia hyviä esimerkkejä.
Laatokan saarelle 800 vuotta sitten syntyneen Valamon luostarin musiikillinen perintö siirtyi toisen maailmansodan jälkeen Suomeen. 1950-luvulla alkoi sävelmien muokkaaminen suomenkielelle ja näin valamolaisesta kirkkolaulusta tuli elävä ja erottamaton osa koko Suomen ortodoksisen kirkon jumalanpalvelusmusiikkia.
Valamolaisten sävelmien välityksellä saamme yhteyden myös Karjalan lukuisiin pyhiin, joista monet olivat itsekin musiikin luojia. Näiden pyhien kautta meillä on koko ajan elävä yhteys kaikkiin alkukirkon ajoista asti maailmaa kirkastaneisiin taivaan kansalaisiin.
Musiikki yhdistää sukupolvia ja se kauneimmillaan se yhdistää myös maan ja taivaan.
