Puhe OCA:n kirkolliskokouksessa St Louisissa 26.7.2018
Pyhän Tertullianuksen kuuluisan kysymyksen mukaisesti ”Mitä tekemistä Ateenalla on Jerusalemin kanssa?” voisi nyt kysyä, miksi olen puhumassa teille tänään.
Ortodoksisella kirkolla Amerikassa on hyvinkin erilaisia jäseniä kolmessa eri maassa Pohjois-Amerikassa. Suomen kirkko taas toimii vain yhdessä maassa ja sillä on melko yhtenäinen, joskin koko ajan kansainvälistyvä väestö, josta yli neljännes asuu pääkaupunkiseudulla. Me kuulumme Konstantinopolin patriarkaattiin ja te taas ette ole sidoksissa Konstantinopoliin ettekä Venäjään. Yksi meidän seurakunnistamme, Ilomantsin profeetta Elian pogosta, perustettiin vuoden 1492 aikoihin – silloin kun Columbus löysi Amerikan. Teidän kieltänne puhutaan kaikkialla maailmassa, kun taas suomalaiset ovat tunnetuimpia hiljaisuudesta. Mitä yhteistä siis Suomen ja Amerikan kirkoilla voi olla?
Eikö kahdella kirkollamme olekin aivan erityinen kutsumus ortodoksisten kirkkojen keskuudessa! Toisin kuin monilla ortodoksisilla kirkoilla, OCA:lla tai Suomen ortodoksisella kirkolla ei ole suurilukuista ortodoksista väestöä, joka ylläpitäisi meitä, eikä sellaisia suuria muistomerkkejä, jotka olisivat tuhansia vuosia pitäneet meidät koko yhteiskunnan muistissa. Toisin kuin muille ortodoksisille kirkoille, meille on annettu ainutlaatuinen tehtävä todistaa ortodoksisuudesta vähemmistökirkkoina (jopa maidemme kristittyjen keskuudessa) lännen maallistuneissa demokratioissa. Kaikki tämä edellyttää, että kirkkomme, toisin kuin muut ortodoksiset kirkot, eivät keskity menneisyyteen vaan tulevaisuuteen. Amerikassa, kuten Suomessa, meidän on todella julistettava evankeliumia, jotta säilymme olemassa. Tai palaten pyhän Tertullinanuksen mielikuvaan, meidän kirkoillamme ei ole sitä ylellisyyttä, että eläisimme Ateenassa tai Jerusalemissa.
Maailma
Tästä syystä kirkolliskokouksen teema ”For the Life of the World” on niin merkittävä. Se muistuttaa, että meidän on aina etsittävä tulevaisuutta. Se paljastaa meille paitsi sen, että meidän tulee olla evankeliumin julistajia, mutta kertoo myös minkä takia.
Teeman suomen kielisessä ilmaisussa on vain kolme sanaa: ”Maailman elämän edestä”. Tällä kertaa poikkeuksellisesti suomalainen ilmaus on lyhyempi kuin sen käännös. Ja suomeksi ensimmäisenä on sana ”maailma”.
”Maailma” voi viitata luomakuntaan, jonka Jumala alussa loi, mutta se voi viitata myös lankeemuksen jälkeiseen tilaan, johon luomakunta ja me ihmiset päädyimme. Kirkkona me elämme näiden kahden merkityksen välisessä jännitteessä, jota emme voi välttää tai täysin ratkaista tässä ajassa.
Langennut maailma on täynnä hälyä ja erilaisia vastauksia. Jos evankeliumin julistajina tarjoamme samoja vastauksia aina uudestaan ja uudestaan, tulemme vain lisänneeksi tuota epämääräistä hälyä. Juuri siksi ikonissa suuri apostoli ja evankelista Johannes pitää sormea huulillaan osoittaen siten hiljaisuutta. Tällainen hiljaisuus ei johdu väsymyksestä, pelosta, häpeästä tai uskon puutteesta. Se on pikemminkin muistutus siitä, että jos todella tahdomme käydä vuoropuhelua maailman kanssa, meidän on myös kuunneltava. Jos otamme yhtä vakavasti meitä kuulevien ongelmat, kuin mitä tarjoamme heille Jumalan ratkaisuja, voimme luoda aitoa luottamusta. Vasta silloin he kuulevat sanamme koko niiden elävöittävässä voimassaan – olivat ne sitten puhuttuja, kirjoitettuja tai twiitattuja.
Evankeliumin osoittama tehtävämme nykyaikaisessa läntisessä ja maallistuneessa maailmassa ei ehkä ole niinkään vastausten antamista, vaan että autamme yhteiskuntaa kysymään oikeita kysymyksiä. Maailma on nimittäin unohtamassa ne kysymykset, joihin evankeliumi on vastaus. Yhteiskunnat ovat kuin Matteuksen evankeliumin nuori ja rikas mies (Matt. 19). Yhä harvempi ihminen enää esittää hänen kysymyksensä, joka tekee meistä ihmisiä: ”Herra, mitä minun pitää tehdä, jotta saisin iankaikkisen elämän?”
Vaikka ”maailman” kaksoismerkityksen jännitettä ei voida täysin ratkaista tässä ajassa, se voidaan kirkastaa Jumalan valtakunnan kautta – sen valtakunnan, johon saamme osallistua pyhässä Eukaristiassa.
Lähes tuhannen vuoden ajan kirkkomme suurta juhlaa – eukaristiaa – ylenkatsottiin aina vain enemmän ja enemmän. Riittämättömyyden tuntu, rituaalinen epäpuhtaus, paastosäännöt – selityksiä oli monia, kunnes Herra lähetti palvelijansa – tai jopa heitti heitä eri puolille – 1900-luvun tragedioiden kautta muistuttamaan kansaansa, että sitä edelleen kutsuttiin Hänen juhlaansa. Kuten pyhä Johannes Krysostomos kauan ennen heitä, myös arkkipiispamme Paavali ja teidän isä Alexander Schmemann julistivat uudelleen ja uudelleen jumalallisen liturgian merkitystä. He auttoivat meitä ymmärtämään, että se ei enää ole katsottava esitys, vaan elävä, elintärkeä ja innoittava kokemus, joka johtaa eukaristian kautta ”illattomaan päivään”, Jumalan valtakuntaan. Kumpikaan heistä ei keksinyt liturgista teologiaa eikä eukaristista kirkko-oppia, mutta he olivat sen syvimmät edustajat ja puolustajat Suomessa, Amerikassa ja koko maailmassa.
Vielä tärkeämpää on, että he elivät niin kuin saarnasivat. Heidän elämänsä keskittyi eukaristiaan, ja heidän ilonsa oli jumalallinen liturgia. Eukaristiassa he todistivat Jumalan valtakunnan todellisuudesta siitäkin huolimatta, että olivat kokeneet vallankumouksen, sisällissodan, suvaitsemattomuutta, suuria menetyksiä ja vaivalloista jälleenrakentamista.
”Elämän edestä…”
Tämä tuo meidät toiseen ja kolmanteen sanaan: ”elämän edestä”, mikä englanniksi tarkoittaa ”For the life of ”. Isä Aleksander, joka ei puhunut suomea, tarjosi kuitenkin loistavan selityksen siitä, mitä tämä termi merkitsee kaikessa täyteydessään. Hän kirjoitti: ”Juuri valtakunnan ilo saa meidät muistamaan maailmaa ja rukoilemaan sen puolesta. Yhteys Pyhän Hengen kanssa antaa meille mahdollisuuden rakastaa maailmaa Kristuksen rakkaudella… nyt näemme maailman Kristuksessa sellaisena kuin se todella on, emme omasta, rajallisesta ja osittaisesta näkökulmastamme... Kun olemme ”heittäneet pois kaikki maalliset huolet” näytämme jättävän tämän maailman, vaikka silloin vasta löydämmekin sen kaikessa todellisuudessaan.”
Vain Jumalan valtakunnassa maailman jännite lähestyy ratkaisua, jossa maailma saa lopullisen ilmauksensa kaikkein todellisimmassa muodossaan.
Maailman elämän edestä – For the life of the world. Mikään lause ei kuvaa paremmin arkkipiispa Paavalin ja isä Alexanderin elämäntyötä kuin tämä. Kirjoituksissaan he osoittavat, että löytämällä liturgian merkityksen löydämme todellisuuden aidoimman kokemuksen eukaristiassa. Näin he edelleen auttavat meitä löytämään maailman uudelleen sen oikeimmassa muodossa.
Tämä uudelleen löytäminen ei lopu koskaan. Maailma janoaa totuuden kokemusta; ja kirkon tehtävänä on kutsua maailma takaisin todellisuuteen, elämään Jumalan valtakunnassa. Kuten aiemmin sanoin, meidän kahden kirkkomme ainutlaatuinen haaste ja etuoikeus on todistaa vähemmistökirkkoina maallistuneissa, läntisissä ja demokraattisissa yhteiskunnissa. Tämä tehtävä on kansainvälinen. Sen vuoksi allekirjoitimme metropoliitta Tihonin kanssa viime vuonna yhteistyösopimuksen, joka kattaa viisi keskeistä kohtaa:
- seminaarivaihdon edistämisen;
- vuoropuhelun eettisistä kysymyksistä;
- arktisia alkuperäiskansoja koskevan sielunhoidon, olivatpa ne sitten Alaskassa, Kanadassa tai Lapissa;
- ja nuorten pappien ja luostariasukkaiden välisen vaihdon.
Yhteistyön avulla olemme entistä valmiimpia julistamaan Jumalan valtakunnan elämää maissamme.Yhteinen tehtävämme on myös sisäinen. Vuoden 2016 suuren ja pyhän synodin jälkeen on ilmeistä, että ortodoksisesta ykseydestä puhuvat vain Ekumeenisen patriarkaatin kirkot ja OCA. Valitettavasti monet ortodoksiset kirkot näyttävät olevan vähemmän huolissaan ortodoksisesta ykseydestä ja pitävän yllä pikemminkin kansallismielisiä tai etnisiä aiheita. Jumalan valtakunta ei ole kansa eikä kansakunta. Se valtakunta, josta me todistamme ja johon osallistumme eukaristiassa, ei ole kansallinen eikä etninen, mutta se on avoin kaikille kansakunnille ja kaikille kansoille kasteen ja mirhavoitelun kautta. Läntisissä, maallistuneissa demokratioissa elävät tietävät, että ortodoksinen ykseys, ei pelkästään sakramentaalinen yhtenäisyys vaan todellinen kanoninen ykseys, ei ole jotakin ylimääräistä hyvää, vaan suoranainen edellytys olemassaolollemme – ja koko ortodoksisen kirkon tulevaisuudelle, jos aiomme täydesti julistaa sitä todellisuutta, jonka väitämme kirkossamme olevan.
Jos kolmella kirkollamme, Konstantinopolin kirkolla, Suomen kirkolla ja OCA:lla on yhteinen näkemys ortodoksien ykseydestä, niin lisään vielä, että tämä ykseys vaatii johtajuutta. Se edellyttää OCA:ta jatkamaan johtavaa rooliaan ortodoksisen ykseyden edistämisessä täällä ja ulkomailla. Haluan myös kannustaa OCA:ta jatkamaan vuoropuhelua Ekumeenisen patriarkaatin kanssa siitä, miten johtajuus voi parhaiten ilmetä nykyään, kun ortodoksinen maailma muodostuu autokefalisista ja autonomisista kirkoista. Näkyvä ykseys vaatii enemmän kuin symbolisen pään. Jonkun täytyy pystyä toimimaan silloin, kun tarve vaatii.
Siksi päätän, kuten aloitinkin pyhän Tertullianuksen kanssa. Häneltä nimittäin jäi huomaamatta, että Jerusalemin tapahtumat veivät pyhän Paavalin Ateenan Areopagille jo apostolien aikana. Jerusalemilla on paljonkin tekemistä Ateenan kanssa; niin myös Helsingillä New Yorkin tai jopa St. Louisin kanssa. Kirkkomme juhlii juridisen perustamisensa 100-vuotisjuhlaa yhtenä Suomen kansallisista kirkkokunnista. Te olette pian viettämässä 50-vuotisjuhlaa ortodoksisena kirkkona Amerikassa. Älkäämme pelätkö, vaan iloitkaamme, että Jumala on asettanut meidät, yhden Pohjois-Eurooppaan ja yhden Pohjois-Amerikkaan saarnaamaan Hänen evankeliumiaan vapaissa, demokraattisissa maissa. Kiitän, että kutsuitte minut kuuntelemaan, oppimaan ja jakamaan kokemuksia kanssanne.
Ennen kaikkea kiitän Jumalaa siitä, että olemme yhdessä osallistuneet pyhästä Eukaristiasta, että olemme olleet, vaikkakin lyhyesti, Jumalan valtakunnassa yhdessä; ja että nyt menemme tulevaisuuteen yhdessä.
Jumala siunatkoon Ortodoksista kirkkoa Amerikassa.
