Olet täällä

Puhe kristittyjen ykseyden rukousviikon pääjuhlassa Kuopiossa

Kilvoitukselle koko elämänsä omistautunut 1800-luvulla elänyt piispa Feofan Erakko opettaa rukouksesta: ”pääasia on, että seistään Jumalan edessä ajatukset koottuina ja että seistään hänen edessään taukoamatta, yötä päivää aina elämän loppuun asti.”

Kristittyinä alkumme ja olemassaolomme on lähtöisin Jumalasta ja jo ajan ja paikan tuolta puolelta. Meidät luotiin kolmiyhteisen Jumalan kuvaksi ja nauttimaan Luojan ja luotujen kohtaamisessa syntyvästä rakkaudesta.

Oman ylpeytensä seurauksena ihminen tuhosi yhteyden Luojaansa ja nyt joudumme taistelemaan päästäksemme takaisin kaipaamaamme luonnolliseen yhteisöömme.

Tiemme takaisin osaksi kolmiyhteisen Jumalan yhteisöä on rukous. Tuolla tiellä Pyhä Henki johdattaa meitä kulkemaan Kristuksen kautta Isän Jumalan luo.

Kuten piispa Feofan opettaa, rukous on seisomista Jumalan edessä. Siihen ei tarvitse liittyä pyytämistä tai edes sanoja, sillä usein väkevin ja syvin rukous toteutuu Jumalan odottamisena hiljaisuudessa.

Jumalan edessä seisominen merkitsee siis mahdollisuutta kahden persoonan kohtaamiselle. Jumalan palvelemisen tarkoitus ei ole vain nostattaa meissä tunteita ja tuottaa oikeita moraalisia asenteita, vaan olla persoonallisessa suhteessa Jumalaan, Pyhään Kolminaisuuteen.

Seistessämme Jumalan edessä meidän tulisi kokea kunnioitusta Luojaamme kohtaan, olla tietoisia syyllisyydestämme ja vajavaisuudestamme.

Yhtä lailla rukouksemme tulisi olla kokemus kotoisasta yhteydestä isämme ja ystävämme kanssa.

Herran rukouksen alkusanat ”Isä meidän” ovat meille selkeästi kutsu takaisin Jumalan Isän lapsiksi ja perheeksi.

Rukous on siis kristillisen elämän perusta ja päämäärä, jonka kautta meillä on mahdollisuus syvempään, suurempaan ja kauniimpaan yhteyteen Jumalan ja kanssa ihmistemme kanssa.

Kristittyjen yhteisessä elämässä ja ekumeniassa rukous on alku syvemmän yhteyden ja ykseyden etsimiselle. Se ei ole vain päämäärä, jota kohti lähdemme vasta sitten, kun olemme päässeet yhteisymmärrykseen muista kysymyksistä, vaan meidän on kokoonnuttava nimenomaan rukouksen äärellä.

Yhteinen rukous vaatii kuitenkin herkkyyttä ja rauhallisuutta, sillä yhteinen Jumalayhteyden etsiminen paljastaa niitä kipeitä asioita, jotka erottavat meitä toisistamme.

Ekumenian tiellä me tarvitsemme kipeyden huomaamista, sillä sen kautta kaipuumme syvemmän yhteyden ja ykseyden etsimiselle vahvistuu.

Palaan vielä lopuksi piispa Feofan Erakon opetukseen, että rukouksemme on jatkuttava taukoamatta aina elämämme loppuun saakka. Jumalan edessä seisominen ei voi rajoittua vain tiettyihin aikoihin ja paikkoihin, rukouksen sanoihimme esimerkiksi kotona tai kirkossa.

Pyrkimyksenämme tulisi olla kokonaisvaltainen elämänasenne, jossa koko olemuksemme muuttuisi jatkuvaksi Jumalan palvonnaksi ja Hänen rakkautensa loputtomaksi ylistykseksi.

Rukous on Jumalan palvontaa ja Hänen näkemistään kaikessa.

Palvoessamme omistamme koko maailman ja palautamme sen iloiten takaisin Jumalalle.

Miten siis voisimme muuttaa koko elämämme ylistysveisuksi, uhriksi ja rukoukseksi Jumalalle?

Miten voisimme uhrata Jumalalle sen mitä olemme, eikä sitä mitä omistamme?

23.1.2011

© Suomen ortodoksisen arkkipiispan kanslia, Liisankatu 29 A, 00170 Helsinki, puh. 020 6100 240, helsingin.hiippakunta@ort.fi