Kristittyjen ykseyden rukousviikko 18.1.2018, Pyhän Kolminaisuuden kirkko, Helsinki
Rukousviikon teema: Herran on voimallinen
Ensimmäisen päivän tekstit: 3. Moos. 19:33–34; Ps. 146; Hepr. 13:1–3; Matt. 25:31–46

Rakasta muukalaista niin kuin itseäsi

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Kristittyjen ykseyden rukousviikon ensimmäisen päivän evankeliumitekstin keskiössä on sanoma lähimmäisenrakkaudesta: ”Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni” (Matt. 25:35–36).

Kristittyinä tarvitsemme toisia ihmisiä peileiksi itsellemme kuten Sananlaskujen kirjassa todetaan: ”Veden kalvossa näet kasvosi, lähimmäisessä näet sydämesi” (Sananl. 27:19). Itsensä tunnistaminen ja tiedostaminen edellyttää toisia ihmisiä. Tarvitsemme lähimmäisen sakramenttia, sillä kaikki mitä olemme eläessämme ajatelleet, rakastaneet, toivoneet, kärsineet ja tehneet, pysyy iankaikkisesti. Rukousviikon ensimmäisen päivän evankeliumikin julistaa, että elämäntekojemme kirja tullaan vielä kerran avaamaan katseltavaksemme. Silloin Kristus, ihmissuvun alkukuva ja päämäärä, suorittaa arviointinsa aivan toisen mittapuun mukaan kuin olemme olettaneet: ”kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle” (Matt. 25:40).

Ortodoksisen etiikan perusperiaate on filantropia, eli Jumalan luomisessa ihmistä kohtaan osoittama rakkaus. Ihminen on syntynyt rakkaudesta rakkautta varten. Kirkon teologiassa tästä on muodostunut sosiaalinen lähetystehtävä. Se on uskovan henkilökohtaista suhdetta autettavaan ihmiseen. Rakkaus jota osoitamme, on konkreettisessakin mielessä elämän tarkoituksen antamista toiselle. Kirkkoisä Maksimos Tunnustaja kirjoittaa, että kristillinen rakkaus on tasavertaista: ”Joka rakastaa Jumalaa, rakastaa ilman muuta myös lähimmäistään. Hän ei voi haalia omaisuutta itselleen, vaan toimii Jumalan taloudenhoitajana ja jakaa kaikille puutteenalaisille”. Kristittyinä olemme kutsutut avaamaan ovet kodittomille ja nälkäisille, tämän ajan muukalaisille.

Rukousviikon aineisto on laadittu Karibian alueella, Haitilla, jossa ranskalaisen runoilijan, kirjailijan ja poliitikon Aimé Césairen mukaan kolonialismin solmu ensimmäisen kerran solmittiin. Haitilla se hänen mukaansa myös avattiin, kun historian ainoa onnistunut orjakapina teki saaresta itsenäisen vuonna 1803. Haitin vallankumouksessa ruumiillistui Ranskan vallankumouksen vaatimus tasavertaisista yksilönoikeuksista, joita oli kollektiivisesti sovellettava.

Toteutuuko tämä ihanne yli kaksi vuosisataa  myöhemmin meidän yhteiskunnassamme? Pakolaisia – kuten myös yhteiskunnan laidalla olevia – on käsitelty julkisuudessa viime aikoina paljon, kipeästi ja tunteellisesti. Aihe on herkkä ja jakaa mielipiteitä. Erityisesti maahanmuuton ja pakolaisuuden tuottaman etnisen ja kulttuurisen monimuotoisuuden ymmärtäminen on monitahoinen prosessi. Useimmiten kansallinen ymmärrys on rakentunut kunkin maan historian saatossa muotoutuneen vähemmistöpolitiikan ja laajemman (kansallisen) identiteetin pohjalle.

Me ihmiset pyrimme luomaan järjestystä mieleemme luokittelemalla asioita ja ilmiötä eri kriteerien perusteella. Tässä on kuitenkin aina omat vaaransa ja sitä suuremmat, mitä monimutkaisempia ilmiöitä pyrimme lokeroimaan näennäisesti yksinkertaisilla kriteereillä. Erityisen vaarallista on lokeroida ihmisiä etnisiin ja kulttuurisiin lokeroihin.

Kotouttamispolitiikka rakentuu Suomessa edelleen yksinkertaistavalle olettamukselle yksilöiden kielestä, kulttuurista ja identiteetistä, joiden perusteella täällä asuvia ja tänne tulleita voidaan määritellä. Väestörekisterijärjestelmään kirjaamme vain yhden äidinkielen. Merkittävällä osalla maamme ruotsinkielisistä, maahanmuuttajista ja heidän jälkeläisistään, sekä monilla äidinkieleltään suomenkielisillä on tosiasiallisesti useampi äidinkieli. Hyvänä esimerkkinä tästä on karjalan kieli, jonka Suomi lisäsi Euroopan alueellisten tai vähemmistökielten peruskirjan suojelemien kielten joukkoon marraskuussa 2009. Suomen saamelaisilla on myös oma äidinkielensä ja oma identiteettinsä.

Tämä tosiasiallinen monikielisyys jää tilastojen valossa pimentoon. Se tukee valitettavalla tavalla ajatusta, että Suomessa elävien pitäisi olla vain yksikielisiä, ehkä jopa monokulttuurisia? Ulkomaalaistaustaisiksi luokitellaan myös ne täällä syntyneet henkilöt, joiden vanhemmat ovat syntyneet ulkomailla. Heistä puhutaan esimerkiksi venäläis-, syyrialais- tai irakilaistaustaisina, mediassa toisinaan suoremmin venäläisinä, syyrialaisina tai irakilaisina. Tilastojen varjoon jäävät myös ne, joiden kieli tai kulttuuritausta ja identiteetti ei ole yksiselitteisesti suomalais- tai ulkomaalaistaustainen.

On helppo rakastaa muukalaista, niin kauan kun hän pysyy kaukana. Jos hän tulee todella lähelle meitä – lähimmäiseksemme – tilanne muuttuu täysin. Muukalainen alkaa ärsyttää omine vieraine tapoineen ja tottumuksineen. Eikä tässä tunnetilassa ei ole mitään uutta. Jo Raamatun ajan ihmisissä viha ja rakkaus muukalaisia kohtaan taistelivat keskenään.

Ensimmäisen Mooseksen kirjan kertomus Herran ilmestyksestä Abrahamille (1 Moos. 18:2–3) on meille oiva muistutus lähimmäisenrakkaudesta: ”Abraham istui telttansa ovella päivän ollessa kuumimmillaan, ja kun hän kohotti katseensa, hän näki kolmen miehen lähestyvän. Heti heidät nähtyään hän juoksi teltan ovelta heitä vastaan ja tervehti heitä kumartaen maahan asti. Hän sanoi: Herrani, suothan minulle sen kunnian, ettet kulje palvelijasi ohi”.

Päinvastaisiakin esimerkkejä löydetään. Juutalaiset välttelivät seurustelemasta samarialaisten kanssa, joita pidettiin kyseenalaisina heidän kansallisuutensa ja uskontonsa vuoksi. Mutta jo muinaisessa Israelissa Abrahamkin lähti pakoon Egyptiin. Samoin teki Jaakob ja hänen sukunsa, josta kasvoi Israelin kansa. Vanha testamentti sisältää lisäksi huomattavasti yksityiskohtaisia määräyksiä muukalaisten kohtelusta, joista ensimmäinen sanoo ehkä sen olennaisimman: ”Älä tee muukalaiselle vääryyttä äläkä riistä häntä, sillä olet itsekin ollut muukalainen Egyptissä” (2 Moos. 22:20).

Myös Jeesuksen suhtautumisessa muukalaisiin voidaan nähdä Vanhan testamentin määräysten laupeudentahto. Halveksitun samarialaisen sekakansan jäsenet toimivat Kristuksen puheissa usein oikean uskon ja elämän esimerkkeinä. Lainopettajan, joka tahtoi osoittaa, että hän noudatti lakia, kysyessä Jeesukselta: ”Kuka sitten on minun lähimmäiseni” (Luuk. 10:29), hän saa vastaukseksi vertauksen laupiaasta samarialaisesta (Luuk. 10:25–37). Vastaus on lainopettajalle niin kiusallinen, ettei hän voi tunnustaa, että ryöstetyn miehen lähimmäinen oli itse samarialainen. Hän käyttää kiertoilmaisua ja vastaa: ”Se, joka osoitti hänelle laupeutta” (Luuk. 10:37). Myös kertomuksessa kymmenestä spitaalisesta jotka Kristus kohtasi kulkiessaan Samarian ja Galilean rajaseudulla, vain yksi parantunut palasi kiittämään. ”Tämä mies oli samarialainen” (Luuk. 17:16), Kristus toteaa, eikä voinut kuin ihmetellä, että ”Tämä muukalainenko on heistä ainoa, joka palasi ylistämään Jumalaa?” (Luuk. 17:18).

Jos palaamme vielä alun Kristuksen sanoihin: ”Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne”, kyseessä ei ole mikä tahansa ”koditon”. Kreikan kieli käyttää tässä yhteydessä sanaa ”ksenos”, josta myös ksenofobia, muukalaispelko on johdettu, ja se tarkoittaa nimenomaan muukalaista, jolta puuttuvat kansalaisoikeudet. Toisin sanoen: ”Minä olin muukalainen, ja te otitte minut luoksenne”.

Haluaisin tässä yhteydessä korostaa erityisesti yhtä aihetta: yhteiskuntamme muukalaisten, heitteille jätettyjen ja köyhien ensisijaista tukemista ja rakastamista. Tämä on paras tapa harjoittaa kristillistä rakkautta. Kirkon koko traditio puhuu tämänkaltaisesta tuesta. Sen tulee leimata meidän koko elämäämme, ja kuten pyhittäjä Ignati Brjantšaninov kerran kirjoitti, ”kristinuskon täydellisyys piilee täydellisessä lähimmäisen rakkaudessa”.

Filantropian arvo on ikuista. Se on uhrautumista kärsivän lähimmäisen hyväksi. Osoittakaamme tätä itämäisen runsasta vieraanvaraisuutta lähimmäisellemme, kuten Abraham osoitti kolmelle hänen teltalleen tulleelle muukalaiselle (1 Moos. 18:4–8). Jos sen sijaan vältämme katsomasta heitä, olemme sen ”rikkaan miehen” kaltaisia, joka teeskenteli ettei näe Lasarusta, ”joka virui hänen porttinsa pielessä” (Luuk. 16:20).

Päätän puheeni pyhän Fransiskus Assisilaisen rukoukseen:

”Vapahtaja, tee minusta rauhasi välikappale;
niin että sinne, missä on vihaa, toisin rakkauden,
missä loukkausta, toisin anteeksiannon,
missä epäsopua, loisin yksimielisyyden,
missä erehdystä, osoittaisin totuuden,
missä epäilystä, auttaisin uskoon,
missä epätoivoa, nostaisin luottamuksen,
missä pimeyttä, loisin sinun valoasi,
missä surua, virittäisin ilon ja lohdutuksen.
Niin että, Mestari, en yrittäisi niin paljon etsiä lohdutusta kuin lohduttaa muita,
hakea ymmärrystä kuin ymmärtää toisia,
pyytää rakkautta kuin rakastaa muita. Sillä antaessaan saa,
kadottaessaan löytää,
unohtaessaan saa anteeksi,
kuollessaan nousee iankaikkiseen elämään.”

Herran siunaus tulkoon teille Hänen armostaan ja ihmisrakkaudestaan alati, nyt ja aina ja iankaikkisesti. Amen.