Puhe kirkollisen autonomian 90-vuotisjuhlassa Helsingissä

Teidän Pyhyytenne, Konstantinopolin, uuden Rooman arkkipiispa ja Ekumeeninen patriarkka, Bartolomeos. Korkeasti pyhitetyt ja siunatut esipaimenet. Kristuksessa rakkaat isät, veljet ja sisaret.

Tervehdin teitä, Teidän Pyhyytenne, isämme ja esipaimenemme Bartolomeos ja kaikkia tänne Jumalansynnyttäjän katedraaliin kokoontuneita tänä juhlapäivänä, joka on omistettu Ekumeenisen patriarkaatin 90 vuotta sitten Suomen ortodoksiselle arkkipiispakunnalle myöntämän kirkollisen autonomian kunniaksi.

Teidän Pyhyytenne. Kunnioitettu edeltäjänne patriarkka Meletios myönsi heinäkuussa 1923 kirkollemme autonomian. Suhteemme Ekumeeniseen patriarkaattiin määriteltiin 90 vuotta sitten lyhyesti mutta kirkollisen ytimekkäästi patriarkan ja pyhän synodin metropoliittojen allekirjoittamalla tomos-asiakirjalla.

Sen mukaan Suomen ortodoksinen kirkko on "perustettu yhteisen katolisen, ortodoksisen kirkon dogmien, kanonien ja muiden kirkollisten säädösten varaan".

Suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan tomos toteaa: "arkkipiispalla ja piispalla on oikeus papistonsa ja maallikkokansansa kanssa aina vapaasti yksityiskohdissa järjestää Suomen Ortodoksisen kirkon olot maansa lakien vaatimusten mukaan sillä nimenomaisella ehdolla, etteivät ne osoittaudu pyhän ortodoksisen Kirkon opin ja kanonien vastaiseksi".

Suomi osana kirkon historiaa

Nyt 90 vuotta tuon tomoksen vahvistamisen jälkeen voimme kiitollisuudella todeta, että tomoksen lause "yhteisestä katolisen, ortodoksisen kirkon dogmien, kanonien ja muiden kirkollisten säädösten noudattamisesta" on juuri se, mikä tekee meistä ortodoksisen paikalliskirkon.

Tomoksessa oleva viittaus keskiajalla vahvistettuihin dogmeihin ja kanoneihin saa meidät myös ymmärtämään, miten 90 vuotta on kovin lyhyt aika kirkon pitkässä muistissa – traditiossa. Tämän vuoksi pidän tärkeänä, että pystymme liittämään nyt juhlittavan 90-vuotisen autonomian osaksi ortodoksisuuden pitkää historiaa. Samalla voimme pohtia sitä, miten tapahtumat vuonna 1923 ovat pitäneet ja pitävät meidät toivottavasti tulevaisuudessakin erottamattomana osana ortodoksista maailmaa.

Tänä vuonna eri puolilla ortodoksista maailmaa on palautettu monin juhlallisuuksin mieliin merkittäviä kirkon historian tapahtumia. Tänä vuonna on kulunut 1700 vuotta (313) siitä, kun kristillisyydestä tuli Milanon ediktillä hyväksytty uskonto Rooman valtakunnassa. Venäjällä, Ukrainassa ja Valko-Venäjällä on juhlittu tänä vuonna Kiovan kasteen 1025-vuotisjuhlaa. Tuon meillekin tärkeän juhlan sisällössä keskeisintä olisi ehkä muistaa, että tärkeämpää kuin Kiovan ruhtinaan kääntyminen ortodoksisuuteen oli se, että tuolloin nykyisen Venäjän, Ukrainan ja Valko-Venäjän alueilla asuneet kansat kääntyivät osaksi sitä eurooppalaista ja kristillisistä sivilisaatiota, jonka keskus oli tuolloin ja on ortodoksisessa mielessä edelleenkin Konstantinopolissa.

Tänä vuonna on kulunut 1630 vuotta (373) siitä, kun yksi ortodoksisuuden suurista kirkkoisistä, pyhä Athanasios Suuri siirtyi taivaan kirkkauteen. On kulunut myös 940 vuotta (1073) siitä, kun Rooman piispaksi nousi yksi suurista paaveista Gregorius VII. Muistakaamme myös, että heinäkuussa 810 vuotta sitten (1203) neljännen ristiretken joukot hävittivät säälimättömästi kristikunnan keskusta Konstantinopolia ja jättivät syvän arven idän ja lännen kristittyjen suhteisiin.

Mainitsen nämä tapahtumat sen vuoksi, että pystyisimme näkemään myös vuoden 1923 tapahtumat Suomessa osana isompaa Euroopan historian kuvaa.

Tuona samana vuonna 1923 kun kirkkomme sai kanonisen suojeluksen patriarkka Meletioksen antamalla tomoksella, vain joiden satojen kilometrien päässä täältä Helsingistä avattiin Solovetskin historialliseen luostariin keskitysleiri, jossa kuoli tuhansia piispoja, pappeja, munkkia ja nunnia. Kesällä 1923 Lausannen kaupungissa Sveitsissä allekirjoitettiin myös sopimus, jolla sinetöitiin yli miljoonan ortodoksin pakkosiirto kotiseudultaan nykyisiltä Turkin saarilta Kreikkaan.

On tärkeää, että samalla kuin muistamme juhlallisesti 90 vuotta sitten meille siunaukseksi koitunutta autonomiaa, näemme, että se tapahtui keskellä vuosisataa, jota globaalisti leimasivat ennen kaikkea gulakit, Auschwitz ja Hiroshima.

"Lännelle itää, idälle länttä"

Kotimaatamme on perinteisesti kutsuttu idän ja lännen kulttuurien rajamaaksi. Idän ortodoksisuus levisi Kiovan ja Novgorodin kautta suomensukuisten karjalaisten asuma-alueille pohjoiseen. Samaan aikaan Ruotsista alkoi levittäytyä Suomeen läntinen kristinusko. Yhteentörmäykset alkoivat Stolbovan rauhan jälkeen 1600-luvulla Karjalan ja Inkerin ortodoksialueille ja jatkuivat pitkään. Suomen autonomisen suuriruhtinaskunnan perustaminen vuonna 1809 aloitti uuden ajan, mutta idän ja lännen perinteiden rinnakkaiselo on ollut sen jälkeekin ajoittain haastavaa.

Olemme korostaneet viime vuosikymmeninä paljon ortodoksisen kirkkomme kansallista historiaa ja Suomea idän ja lännen kulttuurien rajamaana. Olemme myös useasti korostaneet sitä, miten Suomen ortodoksisessa kirkossa elävät rinnakkain idän kristillinen perinne ja länsimaisen demokratian arvot. Kaikki nämä korostukset ovat oikeita, mutta ne ovat syntyneet ehkä enemmän suomalaiskansallisen kulttuurin kuin globaalin ortodoksisen perinteen pohjalta.

Tomoksen myöntämisen jälkeen 1920-luvulla ortodoksisuuden hyväksyminen osaksi suomalaista yhteiskuntaa ei sujunut niin auvoisesti kuin olemme monta kertaa kansallisen historian sivuilta lukeneet. Kaksi vuotta sen jälkeen kun kirkkomme sai autonomian, aloitettiin Suomessa hanke ortodoksisen kirkon ulkonaisten piirteiden muokkaamiseksi suomalaiskansallisiksi. Asetettiin komitea, jonka tehtävänä oli valmistella muun muassa esitykset ortodoksisten kirkkojen sipulikupolien korvaamisesta goottilaisilla torneilla, pappien pitkän viitan korvaamisesta luterilaisten pappien käyttämällä mallilla ja jumalanpalveluspukujen värien ja teemojen muuttamisesta suomalaiskansallisiksi.

Nämä hankkeet eivät onneksi toteutuneet, mutta ne on syytä pitään mielessä kun arvioimme kirkon perinteen ja ympäröivän yhteiskunnan muuttuvien arvojen suhteita. Tiedämme, että kirkon on oltava yhteiskunnallisen muutosten yhteydessä aina varovainen. Tunnemme historiastamme, että yhteiskunta ympärillä voi pyytää kirkolta tukea hyväksymättä todella kirkon julistamia arvoja. Onneksi näiden tapahtumien jälkeen ortodoksinen kirkko on voinut Suomessa toimia vapaasti ja saanut valtiovallan taholta perinteilleen sekä ymmärrystä että tukea.

Uskonnollisuus on muuttunut Suomessa viimeisten vuosikymmenten aikana. Kaupungistuminen on jakanut maatamme yhtäältä kasvaviin kaupunkikeskuksiin ja toisaalta autioituvaan maaseutuun. Toinen merkittävä muutos on ollut maahanmuutto, joka on tuonut ortodoksiseen kirkkoomme sekä uusia jäseniä että uusia haasteita.

Nyt 90 vuotta kirkollisen automian saamisen jälkeen maamme on jälleen uusien haasteiden edessä. Toisen maailmansodan jälkeen Suomea ryhdyttiin jälleenrakentamaan pohjoismaisen mallin mukaiseksi hyvinvointivaltioksi, jossa neljäsosa valtion budjetista ja jopa 40 prosenttia kuntien taloudesta oli suunnattu kansalaisten sosiaaliturvan kehittämiseen. Elinkeino- ja väestörakenteen muutoksen vuoksi tämä rakennelma ei enää toimi ja on odotettavissa, että sosiaalinen vastuu ei ole tulevaisuudessa yksin valtioregimentin vastuulla vaan palaa myös kirkoille.

90 vuotta sitten haasteenamme oli se, miten ortodoksinen kirkko assimiloituu suomalaiseen yhteiskuntaan. Nyt on aika pohtia sitä, miten dogmien ja kanonien kautta historiaan ankkuroituva ortodoksisuutemme auttaa suomalaista yhteiskuntaa pysymään oikeudenmukaisena ja yhteisvastuullisena.

Tässä uudessa yhteiskunnallisessa tilanteessa me ortodoksit emme voi vain toistaa ehkä kuluneiksikin käyneitä fraaseja idän ja lännen välissä elämisestä. Voisiko kirkkomme missio seuraavien vuosikymmenten ajan keskittyä olemaan "lännelle itää ja idälle länttä". Suomessa rohkeasti erilainen, idän jakamattoman kirkon liturgiseen ja kanoniseen perinteeseen tukeutuva, ja muille ortodoksiselle sisarkirkoille nuori, uusia ja rohkeitakin vaihtoehtoja tarjoava kumppani.

Ensimmäisessä tehtävässä, jakamattoman kirkon liturgiseen ja kanoniseen perinteeseen ankkuroituneena, meillä on tukena asemamme autonomisena kirkkona osana ortodoksisen maailman keskusta Konstantinopolin Ekumeenista patriarkaattia.

Jälkimmäisessä roolissa, ortodoksiselle maailmalle uusia ja rohkeitakin avauksia antavana, on meillä Suomen ortodokseilla henkisenä tukena tänä vuotta 50 täyttävän (1953) ortodoksinuorten maailmanjärjestön Syndesmoksen perustajien perinne.

Molempia tehtäviä voimme toteuttaa pitämällä yllä kirkkomme hengellisen ja kanonisen toimintakyvyn. Siihen kuuluvat yhtäältä diakonia- ja jumalanpalveluselämässä moni-ilmeiset seurakunnat. Niiden kanoniseksi turvaksi tarvitaan nykyinen, kolmen hiippakunnan ja kolmen piispainkokouksen täysivaltaisen metropoliitan rakenne.

Ekumeenisen patriarkaatin suojeluksessa

Teidän Pyhyytenne, Kristuksessa rakkaat esipaimenet, isät, veljet ja sisaret.

Vaikka pieni Suomi ja sen ortodoksinen kirkko kokivat 1900-luvulla omat vastoinkäymisensä, on ne nähtävä osana koko maanosamme läpi käymää totalitalismin vuosisadan tragediaa.

Kun katsomme asioita näin, ymmärrämme, miten etuoikeutettuja me olemme. Voimme toimia autonomisena paikalliskirkkona Ekumeenisen patriarkaattimme suojeluksessa. Kirkkomme elää kanonisesti kunnioittavassa elävässä vuorovaikutuksessa Suomen lähialueilla niin Venäjän, Viron kuin Pohjoismaiden hiippakuntien kesken.

Kaikkea tätä voimme jatkaa vain, jos tunnemme kirkon yhteisen historian ja ymmärrämme olla kiitollisia siitä siunauksesta, jota osallemme kuohuvan 1900-luvun aikana on runsaasti tullut. Tuota Suomen ortodoksien kiitosta olemme pukeneet rukoukseksi kaiken hyvän antajalle. Näin me laulamme kiitosrukouksemme Valamon Jumalansynnyttäjän ikonin juhlapäivänä 7. elokuuta:

"Oi suurta ihmettä, Jumalanäiti on ottanut Suomen ja sen kansan suojelukseensa. Hän on antanut Uuden Valamon luostarille kuin kaksi aina tuoksuvaa kukkaa, kuin kaksi ehtymätöntä lähdettä Konevitsalaisen ja Valamolaisen ikoninsa. Ne vuodattavat lukemattomia ihmeitä parantaen sairaita, lohduttaen murheellisia ja johdattaen maailmassa harhailevia etsijöitä tuntemaan Kristuksen rakkauden."

***
Puhe Ekumeenisen patriarkaatin 90 vuotta sitten Suomen ortodoksiselle arkkipiispakunnalle myöntämän kirkollisen autonomian kunniaksi pidettävässä konsertissa Uspenskin katedraalissa Helsingissä 12. syyskuuta 2013