Opetuspuhe valtakunnallisessa talvisodan syttymisen muistotilaisuudessa Lappeenrannan Jumalansynnyttäjän suojeluksen kirkossa

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Tänään kirkkomme muistelee ensimmäisellä vuosisadalla elänyttä pyhää apostoli Andreas Ensinkutsuttua. Pyhää Andreasta ovat pitäneet omana suojeluspyhänään erityisesti merimiehet ja kalastajat. Kuvataiteessa Andreas on esitetty vaaleapartaisena vanhuksena kalan, kalaverkon, köyden tai veneen kanssa tai pää alaspäin ristiinnaulittuna. Tänään täällä Lappeenrannan kaupungissa muistellaan myös talvisodan syttymisen kahdeksattakymmenettä vuotta. Tuo sota varjosti monien läheistemme joulun viettoa.

Jeesus ei ihannoinut sotaa ja taisteluja, vaan päinvastoin toivoi, että sota olisi jo käyty ja kuoleman kaste koettu. Hän oli ahdistettu ajatellessaan tulevan taistelun kuumuutta. Taistelua ei kuitenkaan voinut väistää, kuten huomaamme, jos luemme päivän evankeliumi hieman pidemmälle. Missä asioissa on pysyttävä jyrkkänä ja missä suostuttava sovintoon, on nykyajan kristittyjen vaikeimpia kysymyksiä. Ohje, jota marttyyriajan kirkossa noudatettiin, että vainoja saa paeta, mutta kiinnijoutuneena ei ole lupa kieltää Kristusta. Kristitty ei ole riidan etsijä. Marttyyriksi hänet tekee oikeastaan se ominaisuus, jota on sanottu ainoaksi kristilliseksi hyveeksi, nimittäin kestävyys, peräänantamattomuus.

Kun on lähtenyt matkalle, sitä ei ole keskeytettävä. ”Pitäkää vaatteenne vyötettyinä ja lamppunne palamassa; olkaa tekin valmiit,” kuulimme äsken sanottavan. Päivän tekstiä on tästä syystä luontevaa verrata esimerkiksi Egyptin orjuudessa eläneeseen Israelin kansaan, joka sai kehotuksen valmistautua liikkeelle lähtöön. Jokaisessa kodissa piti valmistaa karitsa ja syödä se lähtövalmiina. ”Syödessänne teillä tulee olla viitta vyötettynä, kengät jalassa ja sauva kädessä,” kehotetaan Mooseksen toisessa kirjassa. (2 Moos. 12:11) Jeesus siis antoi opetuslapsilleen hyvin samanlaiset valmiusohjeet päivän pyhässä tekstissä.

Tyypilliseen itämaiseen asuun on vuosituhansien ajan kuulunut pitkä viitta. Siispä kiireiseen lähtöön valmistautunut vaeltaja vyötti sen jo valmiiksi, sitoi sandaalit jalkaansa, varasi matkasauvan ja viritteli tulen öljylamppuunsa. Näin varustautuneena odotettiin lähtömerkkiä yli tuhat vuotta ennen Kristuksen syntymää Egyptin juutalaiskortteleissa. Kun Mooses sitten yönhiljaisuudessa antoi merkin, kokonainen kansa oli valmis matkaan.

Mitä tuo valmiina oleminen käytännössä merkitsee? Mitä on olla matkakuntoinen Jeesuksen seuraaja? Perimätiedon mukaan apostoli Andreas seurasi Vapahtajaa kaikkialle, kyliin ja kaupunkeihin, erämaahan ja vuorille. Kristus tiivistää päivän evankeliumissa matkakuntoisuuden kahteen asiaan: lamppu palamassa ja viitat vyötettynä. Näistä kahdesta avautuu siis matkavalmiin kristityn kaksi tärkeää ominaisuutta. 

Lamppu on ikivanha rukouksen vertauskuva ja kirkossammekin käytämme runsaasti tuohuksia. Elävä liekki valaisee kaikkia kirkkoja mutta myös kotejamme. Kun sytytämme tuohuksen, teemme sen sanattoman rukouksen merkiksi: vaikka oma rukouksemme ei jatkuisi koko kynttilän palamisen aikaa, liekki elävöittää sen puolestamme. Rukous on toki paljon enemmän kuin palava ja elävöittävä liekki. Se on Jumalan edessä pysähtymistä ja viipymistä sekä hänen tahtonsa kyselemistä ja lupaustensa tutkimista.

Rukous ja Jumalan sana yhdessä ovat kuin tuohus tai lampukka, jonka valo kuvastaa Kristuksen läsnäoloa, joka sittemmin heijastuu ihmisen koko olemukseen ja hänestä lähimmäistenkin elämään. Opettihan Jeesus ”Ei lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville” (Matt. 5:15) ja ennenpyhitettyjen lahjain liturgiassa suuren paaston aikana pappi siunaa kansaa palavalla kynttilällä lausuen ”Kristuksen valo säteilee kaikille.”

Isännän tai vieraiden arvon mukaista ei itämaisessa kulttuurissa ollut sitoa viitan liepeitä vyötäisille. Kunniastaan kiinni pitävä mies antoi viittansa laskeutua vapaasti ja arvokkaasti maahan saakka. Sen sijaan palvelijan ja orjan osana oli sitoa viittansa liepeet. Näin hän saattoi esteettä palvella muita. Kristuksen omat ovat siis matkavalmiita palvellessaan. Heidän on turha kantaa huomisen murheita. Sen sijaan heiltä kysytään valmiutta jakaa elämänsä niiden kanssa, joita painavat tämän päivän murheet ja huolet.

Kun Jumalan aika on käsillä, Kristus kyllä löytää palvelijansa sieltä, missä hän itse on ollut ja vaikuttanut: sanan valona ja rakkauden tekoina. Pian koittava joulu edellyttää valon etsimistä ja sitä kohti suuntaamista. Joulun valo on evankeliumin, hyvän sanoman loistoa. Sitä kirkkomme julistaa jumalanpalveluksissaan ja laulaa Luukkaan evankeliumin sanoin: ”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.” (Luuk. 2:14) Olkaamme siis valmiita: palvelkaamme toisiamme ja rakentakaamme rauhaa, josta myös päivän pyhän kirkkoveisu meitä muistuttaa: ”Apostoleista ensimmäisenä kutsuttu ja heidän johtajansa veli Andreas, rukoile kaikkien Valtiasta antamaan rauha maailmalle ja meidän sieluillemme suuri laupeus.” Aamen.