Opetuspuhe Uspenskin katedraalissa tuomiosunnuntaina
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!
Suuren paaston kolmatta valmistussunnuntaita kutsutaan kirkkomme perinteessä tuomiosunnuntaiksi. Äsken luettu päivän evankeliumi kertoo viimeisestä tuomiosta, jota edeltävän päivän ehtoopalveluksen eräässä kirkkoveisussa kuvataan ytimekkäin sanoin: ”Kun valtaistuimet asetetaan ja kirjat avataan, kun Jumala istuutuu tuomitsemaan, niin mikä pelko silloin syntyy! Kun enkelit seisovat peloissaan hänen edessään ja tulivirta vyöryy, niin me, ihmiset, mitä silloin teemme, kun olemme moniin synteihin syyllisiä? Ja kun kuulemme Herran kutsuvan Isänsä siunattuja valtakuntaan ja käskevän syntisiä menemään rangaistukseen, niin kuka silloin kestää hänen äänensä? Mutta Sinä, ainoa ihmisiä rakastava Vapahtaja, iankaikkisuuksien Kuningas, käännä minut katumuksen kautta parannukseen ja armahda minut, ennen kuin loppu tulee!”.
Kirkkomme opetuksen mukaan odotamme lopullista tuomiota kuolemamme jälkeen, jolloin olemme ylösnousemuksessa kirkastetun Kristuksen edessä. Tämä kohtaaminen itsessään muodostaa jo tuomiomme. Kristuksen läsnäolo itsessään on jo tuomio, kuten Johanneksen evankeliumissa sanotaan: ”Jos joku torjuu minut eikä ota sanojani vastaan, hänellä on kyllä tuomarinsa” (Joh. 12:48–46). Jumalan valo, evankeliumin sanoman mukaisesti, tekee asiat tunnetuksi. Se tekee asioista selkeän. Asiat nähdään sellaisina, miltä ne todella näyttävät.
Mikä ihmeellinen tuomio, voi joku kysyä. Paikalla ei ole asianajajaa. Ei syyttäjää. Ei edes valamiehistöä. On vain Kristus ja me. Ihmisen Poika erottaa ihmiset toisistaan, päivän evankeliumissa todetaan. Tässä ”erottaa” sanan alkuperäinen merkitys viittaa juuri tuomioon – se on karkottamista, yhteydestä erottamista. Bysantin aikakaudella sanaa käytettiin tarkoittamaan myös telkeämistä luostarin vankilaan. Voidaan kysyä, kummalta puolelta jakolinjaa löydämme itsemme tuomiomme hetkenä?
Tänään kuultu evankeliumi puhuu vertauskuvallisesti Herrasta, kuninkaasta joka sanoo oikealla puolellaan oleville: ”Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti”. Tämän jälkeen hän paljastaa ne syyt, miksi juuri he saavat periä valtakunnan: ”Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin muukalainen, ja te otitte minut luoksenne”. Hämmästyttävästi vanhurskaat, he jotka pelastuvat, he, jotka kestävät tuomiopäivän koettelemukset, kysyvät häneltä: ”Milloin me näimme sinut muukalaisena ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut?” Vastaukseksi he saavat opetuksen, joka on elämämme kokonaisuuden kannalta merkittävin ohjenuora: ”Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.”
Kristuksen käyttämä ilmaisu ”totisesti”, kreikaksi ”aamen”, laittaa pisteen sille, mitä meiltä tullaan vaatimaan. On mielenkiintoista huomata, että Raamatun alkuperäisintä lukutapaa etsivät Uuden testamentin tutkijat ovat pääasiassa yhtä mieltä siitä, että juuri tämä on yksi niistä sanatarkoista lauseista, jonka Jeesus on todella sanonut. Uudessa testamentissa Jeesus puhuu usein ihmisille sanomalla: ”Aamen, aamen”, ”Totisesti, totisesti”. Mutta nyt hän sanoo ”aamen” ensin. Tavallisesti Raamatussa Jeesusta kuunteleva osapuoli vastaa: ”Aamen, olkoon niin”. Nyt kun Jeesus sanoo aamenensa ensin, hän tarkoittaa, että tästä emme keskustele enempää. En ole kiinnostunut sinun aamenestasi tässä asiassa. ”Aamen, sanon teille”, sillä tämä on asian totuus – tästä ei neuvotella.
Tuomiomme on siis se, kuinka kohtelemme ihmisiä, paljonko heitä lopulta rakastamme. Rakastimmeko lähimmäistämme, vihollistamme? Päivän evankeliumin ymmärrämme parhaiten apostoli Paavalin opetuksen valossa: ”Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään”. Paavali jatkaa sanoen, että: ”Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi”. Ja tämä on hyvin pelottava realiteetti, sillä on mahdollista ruokkia nälkäisiä, juottaa janoisia, pukea alastomia, majoittaa kodittomia, käydä tapaamassa sairaita ja vangittuja ilman, että heitä todella rakastaa. Siksi Jeesus korostaakin, että rakkauden osoitus täytyy tapahtua ”yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni”. Meidän täytyy nähdä Hänet, itse Kristus heissä.
Lähimmäisenrakkaus ei voi olla pelkästään hyväntekeväisyyteen perustuvia tekoja. Kirkkoisä Kyprianos Karthagolainen meni neuvossaan niinkin pitkälle, että hänen mukaan voimme jopa kuolla marttyyreinä Kristuksen tähden ja olla pelastumatta, koska teemme sen ylimielisyydestä, turhuudesta ja ylpeydestä.
Pienet tekomme lopulta osoittavat, onko meidän sydämissämme rakkautta lähimmäistämme kohtaan. Ne osoittavat sen, miten rakkaus valvoo. Evankeliumeista voimme varmuudella päätellä, että viimeisellä tuomioilla meiltä ei tulla kysymään millaista maallista mainetta niitimme. Sen sijaan meiltä kysytään, jaoimmeko omastamme tarvitseville, miten suhtauduimme muukalaisiin ja yhteiskunnan marginaalissa oleviin? Tämä on jokaisen kristityn tehtävä ja kutsumus arkisessa elämässä. Tämä on myös vakava muistutus meille aikana, jolloin vauraiden länsimaisten kaupunkien kaduilla vaeltaa kaiken ikäisiä kodittomia ja kerjäläisiä, jotka ovat tahtomattaan joutuneet prostituution, ihmiskaupan ja huumeiden kierteeseen. Meidän välinpitämätön asenteemme on peruuttamattomasti rusentanut heidät.
Kohtaamme Kristuksen toinen toisessamme. Venäläisen klassikkokirjailija Feodor Dostojevskin Karamazovin veljesten vanhus Zosimassa ja Idiootti -teoksen ruhtinas Myshkinissä on kuvattu ortodoksisen antropologian näkökulmasta Kristus täydellisen ihmisen eettisenä ihanteena ja esikuvana. Näiden kahden – vanhuksen ja ruhtinaan – ympärillä viipyy sellainen hyvyys, joka saa lukijan sydämen suorastaan pakahtumaan, ja sytyttää halun siltä istumalta tehdä jotain hyvää kanssaihmisille. Tässä onkin koko asian ydin: Hyvyyden äärellä jokaisessa meissä oleva hyvä, rakentava, rakastava herää henkiin. Hyvien ihmisten parissa ihmisten hyvät puolet liittoutuvat toisiinsa. Näin syntyy hyvän liitto, ja hyvissä ihmissuhteissa ihminen voi hyvin ja huonoissa pahoin. Hyvässä ihmisten välisessä liitossa pahan on annettava aina lopulta periksi. Vanhus Zosiman ja ruhtinas Myshkinin maailmassa muut ihmiset eivät näyttäydy läpeensä pahoina helvetin asukkaina, vaan he ovat aina valmiit näkemään ja uskomaan ihmisen hyvään – silloinkin, kun se muille tuntuu jo mahdottomalta.
Mahdottomalta tuntui aikanaan myös ajatus, että Kristus, Vapahtajamme, otti itse orjan muodon, pukeutui rikkinäisyyden viittaan ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Tämä rikkinäisyyden viitta on pelastuksemme viitta tänäkin päivänä, sillä sen suojassa Pyhä kirkkomme mysteeriensä kautta tuo maailmaamme jo nyt Jumalan valtakunnan todellisuutta, vaikka emme sitä aina konkreettisesti huomaakaan.
Eräs arkipäivän pyhä, kreikkalainen viime vuosisadalla elänyt nunna Gavrilia (1897–1992), otti lähes kuolemaansa saakka kodissaan vastaan ihmisiä. Eräät hänen meille periytyneet sanansa ovat ajankohtaisia juuri nyt suuren paaston kynnyksellä: ”Rakkaus, tyyneys ja rauha, joita välitämme kaikille, palaavat itsellemme ja Herralle, jolleivat ne tule vastaanotetuiksi. Toisin sanoen niin kuin hengitämme, niin kuin sydämemme lyö tahtomattamme ja ilman, että pystymme sen pysäyttämään, niin myös rakkauden virtojen Hän lähteenään tulee virrata meistä päivin ja öin kaikkialle ja aina”. Aamen
