Opetuspuhe Uspenskin katedraalin 150-vuotisjuhlajumalanpalveluksessa Helsingissä
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!
Vietämme tänään Neitsyt Marian kuolonuneen nukkumisen juhlaa, Uspeniaa. Samalla juhlistamme tämän kirkon 150-vuotista taivalta. Täällä Suomenlahden rannoilla, maamme pääkaupungissa, kristillisyyden itäinen ja läntinen perinne ovat kohdanneet jo vuosisatojen ajan.
Tähän juhlaan olemme sen sijaan valmistautuneet liturgisesti viisitoista päivää kestävällä paastokaudella. Joskus tätä juhlaa kutsutaankin ”kesäajan pääsiäiseksi”. Eräällä tavalla se muistuttaakin Kristuksen kärsimyksiä edeltävää suurta paastoa. Jumalanäidin paastoperinne ulottuu aina viidennelle vuosisadalle saakka, jolloin kirkkoisä Leo Suuri mainitsi sen eräässä opetuksessaan. Uspeniаn aikana tehtiin lisäksi pyhiinvaelluksia Konstantinopoliin. Tiedämme, että Marian kuolonuneen nukkumisen jälkeisenä päivänä käsittätehty Kristuksen ikoni näytettiin kaupunkiin tulevalle kansalle Hagia Sofian suuressa kirkossa Konstantinopolissa.
Tänään Marian haudalla lauletaan ylistysveisuja samoilla sävelmillä ja samaan tapaan, kuin Kristukselle Suurena Perjantaina. Tänään toimitettava liturgia on pääsiäisen kaltainen juhlaliturgia, joka juhlistaa kuinka kuolema on voitettu täydellisesti henkilössä, kristityistä ensimmäisessä, Kristuksen omassa äidissä. Samoin kuin Jeesukselle valmistetaan hauta Suurella Viikolla, Mariallakin on tänään hautansa.
Tämä päivä ei ole ainoastaan Marian kuoleman juhla, vaan hänen ylösnousemuksensa juhla, hänen kunniaan pääsynsä juhla ja ennen kaikkea hänen elämään siirtymisensä juhla. Sitä juhlistetaan tavalla, joka vahvistaa Marian ylösnousemuksen samaan tapaan kuin Jeesus puhui Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin ylösnousemuksesta evankeliumeissa, kun saddukeukset vastustivat ylösnousemista. Kristus sanoi ”Ei hän ole kuolleiden Jumala, vaan elävien. Te olette pahasti eksyksissä” (Mark 12:27). Matteuksen evankeliumi jopa
puhuu kuolleista nousseista pyhistä, jotka nähtiin kävelemässä Jerusalemin pyhän kaupungin seudulla päivänä, jolloin Jeesus ristiinnaulittiin (Matt. 27:51–53).
Maria on elämän äiti, koska Kristus on meidän elämämme. Hän siirtyy yhdessä Poikansa kanssaan Jumalan luo, koska hän on täydellisesti Hänen kanssaan, eikä koskaan eroa Hänestä. Meille ortodokseille Maria on kristityn täydellinen esikuva. Hän on täydellinen opetuslapsi. Maria olisi kuollut ja hän asuisi tuonelassa, kuolleiden valtakunnassa, ellei Kristus olisi tullut ja nostanut häntä ylös ja vienyt häntä Jumalan luo.
Hauta ja kuolema eivät voi pidätellä Mariaa. Itseasiassa hauta ja kuolema eivät voi pidätellä ketään, joka on Kristuksessa. Johannes Krysostomoksen kanssa julistamme pääsiäisenä: ”Kristus nousi kuolleista, eikä yksikään kuollut ole enää haudassa”. Jokainen pyhä on kutsuttu voittamaan kuolema kuolemalla, voittamaan se Kristuksen kuolemalla. Meidät kaikki on kutsuttu tekemään näin ja näin tekee myös Maria.
Se, että Jumalan Äiti kuolee, on myös teologisesti tärkeää. Lännen kirkossa eräät latinalaiset isät eivät sano yksiselitteisesti kuoliko Neitsyt Maria todella vai ei. Ortodoksisessa kirkossa sen sijaan sanomme epäilemättä: ”miten pyhä oletkaan tässä maailmassa, tulet varmasti kuolemaan”. Olemme kaikki kuolevaisia ja tulemme varmasti kuolemaan. Siksi tätä juhlaa kutsutaankin kreikaksi nimellä Kimisis, sillä Jumalanäiti nukkui pois. Kirkkomme teologian mukaan Marian täytyi voittaa kuolemalla kuolema. Tämän tien täytyy olla olemassa. Meillä täytyy olla olemassa tie, jonka kautta jokainen meistä kulkee Aadamin ruumiin kantamisesta ylösnousseen Kristuksen ruumiin kantajaksi, kuten ensimmäisessä Korinttolaiskirjeessä sanotaan: ”Ensimmäisestä ihmisestä, Aadamista, tuli elävä sielu; viimeisestä Aadamista tuli eläväksitekevä henki. Ensimmäinen ihminen on maasta lähtöisin, toinen ihminen on taivaasta. Ja niinkuin meissä on ollut maallisen kuva, niin meissä on myös oleva taivaallisen kuva” (1. Kor. 45–49).
Meidän tehtävänämme on pyrkiä osoittamaan, että kykenemme siihen mitä Kristus teki. Meidän Vapahtajamme sanoo tämän omassa voimassaan, kuten Johanneksen evankeliumi todistaa: ”Joka uskoo minuun, on tekevä sellaisia tekoja kuin minä teen, ja vielä suurempiakin. Minä menen Isän luo, ja mitä ikinä te pyydätte minun nimessäni, sen minä teen, jotta Isän kirkkaus tulisi julki Pojassa” (Joh. 14:12–13). Kristus siis sanoo, että teot joita teemme, jotka ovat suurempia, tulevat tehdyiksi, koska hän menee Isän luo. Uskon ja armon avulla, Kristuksen ja Pyhän Hengen voimalla, me voimme tuhota kuoleman kuolemalla. Ja sitä me tänään Marian persoonassa todistamme. Asia jota juhlistamme on ensisijaisesti jotain, joka koskee Mariaa itseään. Tästä syystä Jumalan
Äitiä ei ortodoksisessa kirkossa nimitetä ”Kirkon Äidiksi”, roomalaiskatolisista veljistämme poiketen. Näin teemme siksi, että hän on itsekin kirkon jäsen ja kirkko itse on se, joka on meidän äitimme. Ja tässä mielessä hän kuvastaa jopa kirkkoa itseään, ikäänkuin henkilöityneenä kirkon ikonina, missä kirkko tarkoittaa yhteen kokoontunutta, Kristuksen ylleen pukenutta ja Pyhän Hengen täyttämää kansaa. Maria on tämän kaiken ikoni. Hän itse on Kirkon symboli.
Ortodoksisen kirkon perimätiedon mukaan kukaan ei kärsinyt niin kuin Kristuksen äiti. Tämän ajatuksen muotoili varmaankin parhaiten viime vuosisadalla elänyt pyhä Siluan Athoslainen. Hän kirjoittaa: ”Mitä suurempi on rakkaus, sitä suurempi on tieto. Mitä suurempi tieto, sitä suurempi rakkaus, sitä suurempi myös kärsimys”. Voimme löytää myös erämaaisien opetuksista erään kirjoituksen munkista, joka oli antautunut rukoukselle eräänä päivänä. Palattuaan normaaliin tilaansa, hänen oppilaansa rohkaistui kysymään: ”Missä olit, isä?”, johon munkki vastasi: ”Älä kerro kenellekään, mutta seisoin Kristuksen äidin vierellä ristin äärellä, ja toivoin, että olisin voinut edes itkeä kuin hän”.
Kukaan ei rakastanut Kristusta yhtä paljon kuin hänen äitinsä. Kukaan ei tuntenut häntä yhtä hyvin, ja siispä: kukaan ei kärsinyt yhtä paljon hänen kanssaan. Kun Pyhän ja Suuren lauantain aamupalveluksessa käymme läpi Kristuksen kuoleman tapahtumia, kun Elämänantaja riippuu voimattomana ristillä, voimattomana kaikkien vasaran iskujen edessä, sanoo hän äidilleen kirkkoveisun sanoin: ”Älä itke, Äitini!”. Äidiltään Kristus on saanut ruumiillisen hahmonsa, ja se mikä Hänessä on ruumiillista, itkee. Kun Neitsyt Maria huutaa itkien: ”Te vuoret ja kukkulat, te, koko ihmisten paljous, itkekää ja parkukaa minun, teidän Jumalanne Äidin kanssa!”, vastaa Kirkkomme tähän: ”Korkeasti siunattu olet Sinä, Jumalansynnyttäjä Neitsyt, sillä Hän, joka Sinusta lihaksi tuli, vangitsi tuonelan”. Tämä on samanaikainen tapahtuma samana päivänä. Ruumiillinen itkee sillä aikaa kun tuonela vangitaan ja täytetään valolla. Itku ja hymy vieri vieressä.
Tunnettu kirkkomme teologi Alexander Schmemann tapasi sanoa, ettei Maria ole erityinen poikkeus. Eli poikkeuksellisesti siinnyt, päättäen elämänsä poikkeuksellisesti ohittaen perisynnin ja ohittaen kuoleman. Asia on juuri päinvastoin. Lainatakseni jälleen Schmemannia: ”Maria ei ole mikään suuri poikkeus vaan hän on suuri esimerkki”. Hän kuvastaa ja mallintaa kristillistä elämää. Tätä me siis juhlistamme tänään. Juhlistamme tietyssä mielessä kaikkea mitä hän oli, mutta se on myös kaikki, mitä meissä on, koska se, mitä me hänessä juhlistamme, sen odotamme itsellemmekin tapahtuvan. Aamen.
