Opetuspuhe Turussa seurakunnan tarkastuksessa
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!
”Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille. Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa” (Luuk. 6:31, 36). Päivän evankeliumikohdat ovat keskeisiä kristillisen eettisen opetuksen lähteitä. Emme toteuta niitä yksin, sillä emme elä yksin. Ihmisyksilöstä tulee todellinen yksilö vain yhteisössä ja yksilöllisyys jalostuu osaksi kokonaisuutta nimenomaan jäsenyydessä. Me olemme jäseniä perheessä, suvussa, asuinpaikassa, kirkossa, valtiossa ja monessa muussa.
Aikaamme leimaavat vahvasti ne sadat, ellei jopa tuhannet elämäntaito-oppaat, jotka tarjoavat vastauksiaan jokaiseen mieltämme askarruttavaan asiaan. Mutta oppaista huolimatta tiedämme, että elämä on kuitenkin usein kaikkein vaikeinta juuri läheisimpien ihmisten kanssa. Toiset toimivat meille elämän peilinä. Heidän kanssaan kohtaamme niin haavoittuvuutemme kuin itsekkyytemmekin. Ymmärrettävästi tämä tuo omat haasteensa aikana, kun yhteiskunta elää voimakkaiden muutosten ja uudistusten keskellä. Aikamme valintakulttuurin varjopuolena on, etteivät kaikki löydä sisäisesti tyydyttävää perhe-elämää tai parisuhdetta jossa kasvaa.
Ihminen näyttää muutenkin vieraantuneen yhä enemmän luonnosta, kanssaihmisistä ja jopa itsestään. Ei vain alas poljettu, vaan myös menestynyt ”polkija” kokee elämänsä ja olemassa olonsa tarpeettomaksi. Tämän seurauksena yksityisestä ihmisestä on tullut yhä yksinäisempi. Ei ole turvasatamaa jonne lipua. Hänestä on tullut yhtä aikaa sekä riippuvainen että voimaton yhteiskunnan persoonattomasta byrokratiasta.
Me ortodoksit puhumme mielellämme ”lähimmäisistä” ja heidän huomioimisestaan. Mutta kuinka usein teemme toisin ja olemme itsekeskeisiä? Kuinka usein epäilemme muita? Kuinka usein olemmekaan innokkaina ottamassa vastaan, mutta vastahakoisia antamaan?
Lähimmäisen käsitteestä mieleeni tulee myös Yhdysvaltalainen uskontotieteilijä Adam Kotsko, joka luonnehtii lähimmäistä englanninkielisellä sanalla ”creepy”. Suomeksi tämä sana voisi olla vaikka outo tai kummallinen. Kotsko viittaa tällä lähimmäisen outoon, meille käsittämättömäksi jäävään perimmäiseen olemukseen. Kotskon mukaan jokainen lähimmäinen on viime kädessä outo. Häntä eivät tee oudoksi hänen merkilliset puuhansa, vaan se, ettemme kykene näkemään sitä, mikä ajaa hänet näihin puuhiin. Mitä kummaa siis lähimmäinen haluaa? Mitä hän tarvitsee?
Kotskon julistus siitä, että creepiness eli outous on osa yhteiskunnan menneisyyttä, nykyaikaa ja tulevaisuutta on merkittävä. Sen tulisi ansaita kokonaisvaltainen huomiomme. Usein hyväksymme toisen ihmisen ja hänen toiseutensa vain, jos hän ei uhkaa yksityisyyttämme tai jos hän tuottaa meille yksilöllistä iloa. Evankeliumi kehottaa meitä sen sijaan menemään sisimpäämme ja löytämään itsestämme se ortodoksinen bysanttilainen ihminen, ”homo byzantinus”, joka rakastaa ihmisiä ja ilmaisee rakkautensa eli filantropiansa aktiivisena pyrkimyksenä lievittää lähimmäisen huonovointisuutta – kurjaa kohtaloa. Bysantissa lähimmäisenrakkaus ja agape elivät rinta rinnan, miksei tämä olisi mahdollista myös meillä?
Tämän sunnuntain evankeliumi velvoittaa meitä olemaan rakastamatta ja hyväksymättä vain meitä rakastavia lähimmäisiämme. Se velvoittaa meitä rakastamaan ja hyväksymään ihmisinä myös ne lähimmäisemme, jotka meitä vihaavat. Kuinka monesti tässä epäonnistummekaan! Ongelmamme ei useinkaan näytä olevan se, ettemme tietäisi miten tulee rakastaa, vaan se, että meiltä puuttuu voimaa rakkauden toteuttamiseen.
Kirkkoisä Kyrillos Aleksandrialainen on viisaasti sanonut, että ”Ihmisyys itsessään on suurta ja ainutkertaista, mutta siihen liittyvä armahtavaisuus on kunniallista”. Tukeutukaamme tähän opetukseen. Elvyttäköön Kristus meitä tässä ja nostakoon Hän meidät tienpuolesta rakkauden tielle. Aamen.
