Opetuspuhe tuomiosunnuntain jumalanpalveluksessa Uspenskin katedraalissa

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Olemme kaikki katselleet sellaisia valokuva-albumeita, joissa siellä täällä näkyy merkkejä poistetuista valokuvista. Miksi valokuva, tuo ikuistettu hetki, on albumista irrotettu? Kuva on saattanut olla niin tärkeä jollekin henkilölle, että hän on sen albumista ottanut, sitten kehystänyt sen ja lopulta laittanut senkin päälle muiden rakkaiden muistojen joukkoon. Tai ehkä ne ovat saattaneet rumentaa kaunista kokoelmaa tai niihin on liittynyt omistajalle epämieluisia muistoja, kauneusvirheitä. Haluamme usein tukahduttaa ikävät muistomme ja siirtää niiden herät­täjät pois näkyvistä ja siten pois mielestämme, tunkea ne unoh­duksen syvimpään komeroon. Vaikka asia on poissa silmistämme ja aktiivisesta muististamme, niin kyseinen asia jatkaa kuitenkin olemassaoloaan meissä meihin yhä vaikuttaen. Mikään merkityksellinen tapahtunut teko ei hä­viä lopullisesti. Kirkkomme opetuksen mukaan kaikesta on lopulta myös tehtävä tiliä Absoluuttisen Hyvän edessä, jonka lähellä ei mikään paha eikä mikään synti voi jatkaa elämäänsä.

Vietämme tänään suuren paaston kolmatta valmistussunnuntaita, jota kirkkomme perinteessä kutsutaan tuomiosunnuntaiksi. ”Kun valtaistuimet asetetaan ja kirjat avataan, kun Jumala istuutuu tuomitsemaan, niin mikä pelko silloin syntyy!”, laulettiin edellisen päivän ehtoopalveluksessa. Tuomio -sanalla on korvissamme yleensäkin kolea kaiku. Eri­tyisen kolkolta kuulostaa puhe viimeisestä tuomiosta. Kristukseen liitettynä tuomion ajatus ei tunnu sopivan lainkaan. Mutta kuinka usein me itse asetumme tai haluamme nousta tuolle tuomarinistuimelle, joka todellisuudessa on Kristuksen oma?

Lopullinen tuomio on Kristuksen ja vain Kristuksen. Tämä on toisaalta myös rohkaiseva asia. Siihen sisältyy ajatus, että viimeinen tuomio tulee kerran olemaan ehdottomasti oikea. Yhtään oikeusmurhaa ei tapahdu tuona päivänä, eikä paikalla ole asianajajaa, syyttäjää eikä edes valamiehistöä. On vain Kristus ja me, kuten kirkkomme suuri opettaja Johannes Krysostomos toteaa.

Tuo päivä on myös yllätysten päivä. Se on yllätysten päivä ensinnäkin siitä syystä, että Ihmisen Poika suorittaa arviointinsa ja tuomionsa aivan toisen mittapuun mukaan kuin yleensä otaksumme. Kun elämämme kirja, tuo valokuvakansion kuvanauha keritään auki eteemme, ei siinä pysähdytä sellais­ten asioiden kohdalle, joita me pidämme mittapuumme mukaan hyvinä taikka hengellisinä. Siinä sivutetaan kokonaan arvostetut taikka tavoitellut saavutukset, joiden takaa paljastuu lopulta itsekäs ihminen, joka on etsinyt vain omaansa, omaa kunniaansa ja mainetta. Tuomarin sormi ei selaa punakynällä merkittyä syntilistaa, vaan sen sijaan Kristuksen katse etsii kirjasta rakkauden tekoja. Hän puntaroi armollisesti elämämme kokonaisuutta, hyviä aikeitamme ja aikaansaannoksiamme.

Nälkäisen ruokkiminen, janoisen juottaminen, alastoman vaatetta­minen, muukalaisen ottaminen kotiimme ja sairaiden ja van­kien muistaminen ovat asioita, jotka viimeisenä päivänä ovat etualalla elämäämme punnittaessa. Niiden pitäisi olla arkisia asioita meille kristityille. Näiden asioiden yllä ei ole korkean hengellisyyden sädekehää. Niiden ympärillä ei leiju hartauden suitsutuksen tuoksu. Hyvän tekeminen ei ole riitti eikä rituaali. Sen pitäisi olla meille sydämestämme tuleva itsestäänselvyys.

Kirkkoisät sanovat Kristuksen todella olleen janoinen ja nälkäinen. Kun hän kulki ihmisten parissa, hänen todella oli jano ja nälkä. Itse asiassa ristillä riippuessaan yksi hänen toteamuksistaan Johanneksen evankeliumin mukaan on: ”Minun on jano.” (Joh. 19:29) Pyhät isät sanovat, että Herra, Jumalan Poika, tuli maailmaan ihmiseksi, oli nälkäinen, mutta hänen nälkänsä kautta hän tuli meille elämän leiväksi. Jos syömme tätä leipää, jota hän on, emme koskaan tule kuoleman omiksi. Mutta voidakseen tulla leiväksi meille, jaetuksi ruumiiksi, hänen täytyi olla ensin nälkäinen. Hänen oli oltava janoinen, jotta hän voisi tulla meille juomaksi, jotta emme koskaan eläisi janossa. Ja niin hän tuli meille leiväksi, jotta kun nälkäisinä syömme tätä elämän leipää, emme koskaan ole puutteessa.

”Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne”, kuulimme tänään sanottavan. Kyseessä ei ole mikä tahansa ”koditon”. Kreikan kieli käyttää tässä yhteydessä sanaa ”ksenos”, josta myös ksenofobia, muukalaispelko on johdettu, ja se tarkoittaa nimenomaan muukalaista, outoa ihmistä. Toisin sanoen: ”Minä olin muukalainen, outo, ja te otitte minut luoksenne”. Kristus tuli maailmaan mutta maailma ei vastaanottanut häntä. Hän tuli omaan kotiinsa, omiensa pariin, mutta he eivät hyväksyneet häntä. ”Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi,” kirjoittaa Matteus (Matt. 8:20–21). Hänet heitettiin ulos Jerusalemin kaupungista, muurien ulkopuolelle, portin ulkopuolelle, ristiinnaulittiin yhdessä varkaiden kanssa ja suurena perjantaina kysymme kirkkoveisun sanoin: ”Minne meidän tulisi haudata tämä muukalainen?”.

Mutta ollessaan vieras, ollessaan muukalainen, olemalla koditon tässä maailmassa, hänestä itsestään tulee meille koti. Hän vie meidät Isän taloon. Korostamalla olevansa muukalainen hän antaa meille mahdollisuuden samaistumalla häneen voittaa oma itsessämme oleva muukalaisuuden pelko. Apostoli Paavalia lainaten, ”te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät.” (Ef. 2:19)

Päivän evankeliumi sanoo, että meidät tuomitaan viime kädessä sen mukaan, kuinka suhtaudumme lähimmäisiimme. Meille jokainen ihminen on itse Kristus. Kristus samaistui kaikkeen ja kaikkiin. Hän samaistui evankeliumin vertauksen mukaan nälkäisiin, janoisiin, kodittomiin, muukalaisiin, alastomiin, sairaisiin, vangittuihin ja jopa kuolleisiin. Ja ihmisyyttä koskeva tuomio on se, miten me suhtaudumme tähän vertaukseen riippumatta siitä, olemmeko siitä tietoisia vai emme. Lopulta viimeiselle tuomiolle joutuessaan kaikki ihmiset ovat kuulleet Kristuksen evankeliumin, jopa nekin, jotka eivät elämänsä aikana tienneet Kristuksesta, sillä niin vanhurskaiden kuin syntistenkin kuulimme tänään Herralta kysyvän: ”Milloin näimme sinut sairaana tai vankilassa, milloin näimme sinut nälissäsi tai janoissasi?” (Matt. 25:39, 44). Kukaan ei voi ottaa sivustakatsojan asennetta, ei kukaan. Kukaan ei voi sanoa ”nämä tehtävät eivät kuuluneet minulle”. Kukaan ei voi syyttää virkamiehiä tai viranomaisia niistä laiminlyönneistä, jotka silloin paljastuvat, sillä Kristuksen sanat ”kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle” (Matt. 25:40) viittaavat niin meidän yhteiseen kuin yksityiseen vastuuseemme lähimmäisistämme.

Maailman ajan päätös tapahtuu viimeisen tuomion päivänä. Puoliamme ei pidä asianajaja, paikalla ei ole syyttäjää eikä valamiehistöä. On vain Kristus ja me. Vielä ei tuomiota ole kuitenkaan luettu. Vielä on aikaa. Me elämme vielä ajassa, jossa Kristus istuu edes­sämme armon, ei tuomion valtaistuimella. Tältä istuimelta kantautuu sana: ”tulkaa.” Meitä kutsutaan valtakuntaan, jonka Jumala on meitä varten valmistanut jo maailman perustamisessa. Iankaikkinen kadotus sen sijaan ei ole tarkoitettu ihmi­sille. Se on varattu pimeyden ruhtinaalle. Miksi kulkisimme kohti päämäärää, joka ei ole meille viitoitettu, meitä varten? Sanan Kristus, tulisi jatkuvasti tulla lihaksi meissä niin, että me siitä eläisimme ja sen mukaan toimisimme ajatustemme, sanojemme ja tekojemme kautta. Tätä sanan lihaksitulemista me tarvitsemme tänä päivänä yhä enemmän; me ja meidän lähimmäisemme. Aamen.