Opetuspuhe toisena helluntainjälkeisenä sunnuntaina Uspenskin katedraalissa
On toinen helluntaijuhlan jälkeinen sunnuntai. Kuulimme Matteuksen evankeliumista kertomuksen ensimmäisten opetuslasten kutsumisesta. Matteuksen evankeliumien lukeminen aloitettiin kirkossamme Pyhän Hengen päivänä, maanantaina helluntaijuhlan jälkeen. Luemme Matteuksen evankeliumeja liturgioissa syyskuun alkuun asti.
Tämän sunnuntain evankeliumiluvun keskiössä ovat Kristuksen kehottavat sanat: ”Seuratkaa minua, niin minä teen teistä ihmisten kalastajia” (Matt. 4:19). Päivän evankeliumin lukukappale puhuu yhtäältä ensimmäisten opetuslasten kutsumisesta, apostoleista jotka myöhemmin aloittivat maailmanlaajuisen lähetystyönsä, ja toisaalta uskon etsimisestä ja uskon löytämisestä.
On sanottu, että usko on tie, jota pitkin Jumala ja ihminen kulkevat toisiaan kohti. Ensimmäisen askeleen ottaa Jumala, joka on aina ja ehdottomasti uskonut ihmiseen. Hän antaa ihmiselle merkin, eräänlaisen aavistuksen läsnäolostaan. Ihminen puolestaan kuulee Jumalan kutsun, vastaanottaa sen ja ottaa askeleen häntä kohti vastauksena siihen.
Suuri kysymys on se, miksi joku meistä vastaa kutsuun ja joku toinen jättää sen huomiotta? Tunnettu kirkkoisä, pyhittäjä Siluan Athoslainen kiteyttää uskon nimenomaan mysteeriksi: ”On sieluja, jotka ovat oppineet tuntemaan Jumalan ja on sieluja, jotka eivät ole oppineet tuntemaan häntä, mutta uskovat silti. Ja on niitäkin sieluja, jotka eivät ole oppineet tuntemaan häntä eivätkä myöskään usko”. Osaltaan kysymys ihmisen henkilökohtaisesta uskosta liittyy myös ihmispersoonan määrittämisen tunnettuun vaikeuteen. Emme voi tyhjentävästi määritellä tai luonnehtia ihmistä, vaan voimme pikemmin vain piirtää ihmisluonnon monimuotoisuuden ja monimutkaisuuden ääriviivat. Näin voimme muodostaa suuntaa-antavan käsityksen siitä, mitä on olla ihminen. Kirkkomme teologiassa ihmispersoonaa varjellaan liian tarkoilta määritelmiltä ja jätetään se tarkkoja määritelmiä pakenevaksi mysteeriksi samoin kuin teologia puhuu itse Jumalankin saavuttamattomaksi jäävästä luonnosta.
Ihmisen ei ole koskaan ollut helppoa käsittää puhetta uskosta. Meidän aikanamme on erityisen tavallista, että ihmiset ovat niin uppoutuneita elämänsä kiireisiin ja ongelmiin, ettei heillä yksinkertaisesti ole aikaa kuunnella tai miettiä uskon kysymyksiä – ajatella Jumalaa. Useat globaalit häiriöt joista ihmiskunta nyt kärsii, näyttävät olevan yhteydessä siihen tasapainottomuuteen, jonka juuret ovat ihmisten sydämessä. Ihmisessä itsessään monet voimat taistelevat toisiaan vastaan. Ihminen on sisäisesti ristiriitainen. Ristiriitaisen ihmisen sielun maisema muodostuu helposti uskon ja epäuskon, hyvän ja pahan temmellyskentäksi.
Tämä ei ole vieras ilmiö myöskään Raamatun kontekstissa. Toiset, kuten tänään kuulemamme galilealaiset kalastajaveljekset, olivat valmiita hylkäämään kaiken ja seuraamaan Kristusta jonka näkivät ensimmäistä kertaa elämässään, kun taas esimerkiksi rikas nuorukainen ei vastannut kutsuun, vaan ”lähti surullisena pois” (Matt. 19:21–22). Eräille uskon ja Jumalan sanan vastaanottaminen oli erityisen voimakas kokemus, kuten vaikkapa Paavalille matkalla Jerusalemista Damaskokseen. Paavalin kirjeitä ”ei voi lukea hämmästymättä puhtaasta kammosta, jota Paavalin on täytynyt tuntea ajatellessaan, ettei hän Jumalan mielestä tekisi oikein. Kirjeiden intohimoinen ja usein piinaava kaunopuheisuus on kaikunut läpi aikakausien niin voimakkaasti, että usein kristinuskon todellisena perustajana pidetään pikemminkin Paavalia kuin Jeesusta”, sanoo brittifilosofi Kenan Malik.
Ihmiset tulevat Jumalan luo eri teitä. Toiset kohtaavat Jumalan yllättäen häntä lainkaan odottamatta, toiset valmistautuvat kohtaamiseen vaeltamalla pitkän matkaa epäilysten, etsimisen ja pettymysten tietä. On toki myös heitä, jotka onnettomuuden tai kriisin koittaessa oppivat huutamaan Jumalaa avuksi, psalmin ilmaisua lainaten, ”syvyydestä” (Ps. 130:1) – murheen ja toivottomuuden rotkosta.
On selvää, että uskon löytäminen voi tapahtua varhain tai myöhään, lapsuudessa tai nuoruudessa, kypsemmällä iällä tai vanhuudessa. Ei ole kahta samanlaista ihmistä, jotka olisivat tulleet Jumalan luo samaa tietä. Ei ole olemassa punaista mattoa, valmiiksi tallattua polkua, jonka voisimme valita jonkin toisen sijasta, sillä jokainen meistä joutuu aukomaan oman latunsa. Jokaisen on vaellettava oma tiensä ja löydettävä oma henkilökohtainen Jumalansa. Meidän on löydettävä hänet, jolle psalmin sanoin sanomme: ”Jumala, minun Jumalani!” (Ps. 63:2). Minun on siis löydettävä hänet, hänestä on tultava minun Jumalani. Kirkon kokemuksessa usko merkitsee näin ollen luottamusta ja luottamus persoonallista suhdetta Jumalaan.
Uskovaisiksi ei synnytä. Usko annetaan ihmiselle, mutta sitä ei saada ilmaiseksi – ihmisen on itsensä kilvoiteltava ja etsittävä, kunnes sen löytää. Kirkon näkökulmasta meillä on yhtäläinen haaste tavoittaa tämä etsivä, samoin kuin uskossaan nukkuva ihminen ja nähdä hänen ihmisyys, hänen tarpeensa. Tämä on erityinen haaste meidän länsimaisessa yhteiskunnassamme, joka pääsääntöisesti näyttää palvelevan yksilöä henkisen kasvun tiellä. Kirkkomme – valtatrendistä poiketen – pyrkiikin antamaan vastauksensa uskoa etsiville jumalanpalveluselämän kautta. Yksi sen tavoitteista on johtaa ihmisiä palvelemaan, viedä uskon hedelmää myös kirkkorakennuksen ulkopuolelle. Eukaristisen rakkauden tulee elää ja laajeta – täyttyä maailmassa, koska Jumala rakastaa maailmaa. Se, kuinka kirkkomme jäsenet tulevat toivottomille toivoksi, sairaille terveydeksi, arvottomille arvokkuudeksi ja hylätyille hyväksymiseksi, on meistä itsestämme kiinni. Ihminen valitsee.
Vaikka meiltä ei vaadittaisikaan tänä päivänä niin paljoa kuin Matteuksen kertomuksen apostoleilta – saamme pitää rakkaat omaisemme ja ammattimme – on meidän sitäkin enemmän kiinnitettävä huomiota lähimmäisiimme.
Esikuvaksemme tässä voimme ottaa vaikkapa edesmenneen kreikkalaisen nunna Gavrilian (1897–1992), joka yli 70-vuotiaana oli Afrikassa erään kreikkalaisen lähetyspapin apulaisena. 75-vuotiaana hän suostui lähtemään kreetalaisen metropoliitan kanssa Saksaan auttamaan tätä paikallisen hiippakunnan perustamisessa. Vielä 80-vuotiaana hän saattoi sairaita, jotka lähtivät Kreikasta saamaan hoitoa ulkomaille. Hänellä ei ollut omaa kotia, ennen kuin vuonna 1979 eräs ateenalainen pappi kysyi häneltä kerran kirkossa, onko hänelle vakituista olinpaikkaa. Kielteisen vastauksen saatuaan kyseinen pappi luovutti siltä istumalta hänen käyttöönsä omistamansa huoneiston keskellä Ateenaa. Tästä huoneistosta tuli tuolloin jo 82-vuotiaan iäkkään nunnan toimintakeskus seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi ennen hänen poisnukkumistaan, joka tapahtui vuonna 1992 kreikkalaisen Leros-saaren Pyhien Enkelten luostarissa. Monen monet sielut, ihmiset kaikista ikäluokista, ja sosiaalisista asemista ja monista kansallisuuksista, löysivät tiensä tuohon taloon ja kokivat elämänmuutoksen.
Tämä on vain yksi esimerkki kirkkomme lähihistoriasta – yksi ihminen, joka konkreettisella tavalla vastasi päivän evankeliumin Kristuksen kehotukseen ja todisti, että lopulta jokaisella meistä on tärkeä apostolinen kylvötyö suoritettavana. Olkoon siis uskosta todistaminen ja uskon ilmentäminen kaikissa elämäntilanteissa kutsumuksemme nyt ja vastedes. Aamen.
