Olet täällä

Opetuspuhe Tallinnassa marttyyripiispa Platon Tallinnalaisen muistopäivänä

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Neljä erillistä evankeliumikirjaa on sidottu yhdeksi kirjaksi. Kirkkomme perinteessä usein koristamme tämän pyhän kirjan jalometallein; koruilla ja posliinille maalatuilla ikoneilla. Kannamme sitä korkealla juhlasaatoissa kynttilöiden ympäröimänä ja kuoron laulaessa, kuten äsken näimme ja kuulimme. Rukoilemme, että olisimme kelvollisia kuulemaan ja vastaanottamaan sen sanoman. Siunaamme sen lukemisen, kumarramme sen edessä, suutelemme sitä kuin se olisi Kristus itse, Jumalan iankaikkinen Sana. Seisomme liikkumattomana ja liikuttuneina sen iankaikkisen sanoman julistuksen aikana ja vastaamme sen hyvään viestiin ”Kunnia olkoon Sinulle, Herra, Kunnia Sinulle.” Säilytämme evankeliumikirjaa kunniapaikalla alttarin pyhällä pöydällä.

Mutta elämmekö ja siirrymmekö tästä ajasta ikuisuuteen sen sanoma mielessämme?

Pojassaan Jumala kutsuu meidät – ja evankeliumi tämän kutsun meille konkreettisesti esittää – tulemaan jumalallisessa armossa iankaikkisen Pojan ja Sanan kaltaisiksi. Tästä theosiksen lahjasta meille kertovat kirkkomme lukuisat pyhät. Jokaisen aikakauden marttyyrit myös todistavat siitä meille. Tämä taivaallinen kutsu on elää uutta elämää ja uhmaamaan kaikkea inhimillistä järkeilyä sekä luonnollisia selviytymisvaistojamme. Eli niitä, jotka ohjaavat meitä laittamaan itsemme ensimmäisiksi, pitämään huolta ainoastaan itsestämme, ruokkimaan, vaatettamaan ja miellyttämään itseämme ja pelastamaan oman vaivaisen nahkamme.

Mutta näin ei tietenkään pidä olla. Tämän meille opetti Jumala, kun hän tuli luonnoltaan meidän kaltaiseksemme osoittaakseen, miten armon ja inhimillisen askeesin kautta tullaan Hänen kaltaisekseen, eli sellaiseksi jollaisena Ihmisen Poika tuli antaessaan henkensä lunnaiksi monien edestä.

Juuri tästä lunastuksesta me laulamme aamupalveluksen evankeliumin jälkeen: ”Sillä katso, ristin kautta tuli ilo kaikkeenmaailmaan.” Kristuksen risti pysyy, voisiko sanoa, karuna ja hedelmättömänä puuna, ellemme kanna sitä hänen kanssaan, kapua itse siihen, naulitse itsemme siihen hänen rinnalleen, jotta voisimme omassa lihassamme täyttää sen, mistä apostoli Paavali uskaliaasti sanoo, ”sen, mitä Kristuksen ahdistuksista vielä puuttuu.” (Kol. 1:24)

Meidän on ristiinnaulittava ruumiimme päivästä päivään hänen kanssaan, jotta meidät myös herätettäisiin kuolleista hänen kanssaan. Taivaan ”paikka” on Jumala itse. Ja sinne pääsemme kulkemalla päivittäisen ristin tiemme.

Kirkkomme pyhä traditio antaa meille lukuisia tapoja kuolla Vapahtajamme kanssa ja täyttää omassa itsessämme se, mikä hänen kärsimyksistään puuttuu.

Paastoamme, mutta emme silkaksi ruumiin kuritukseksi säädettyinä aikoina ja päivinä, emmekä varmastikaan pelkkänä kulttuurillisena käytäntönä. Tallaamme maahan kaikki lihalliset himomme, että eläisimme hengellistä elämää.

Annamme almuja, mutta emme anna niitä vain silloin tällöin – kolikoita ja pennosia, jos meillä niitä sattuu taskuissa olemaan. Autamme lähimmäistämme, sillä lähimmäinen on sukulaisemme Kristuksen kautta. Sillä Jumalamme ei ole menestyvien Jumala ja taloudellisen menestyksen takuumies, vaan köyhien, sairaiden ja vähäosaisten Jumala. 

Rukoilemme vihollistemme puolesta. Rakastamme jopa heitä. Pyhät ihmiset ovat esimerkkinä siitä, miten ihmisten välinen, Jumalaan perustuva yhteys ei rajoitu lopulta edes pelkkiin ihmisiin: pyhittäjä Serafim Sarovilainen rukoili eläinten kanssa.

Itsensäkieltämisen ja ristinottamisen eetos tekee mahdolliseksi sen, että täytämme mielemme ja kehomme toiminnasta kumpuavat egoistiset halut ja tarpeet Kristuksella. Hyvän toteuttaminen tarvitsee myös Kristuksen mielen mukaista tahtoa.

Ja lopulta, kirkkomme sulkee sisäänsä pyhiä ihmisiä, jotka eivät ole tehneet teloitusten, selvän ja väistämättömän kuoleman edessä vastarintaa. Tätä evankeliumikin vaatii. Tätä Kristus eläessään harjoitti, jopa kuolemaan saakka.

Näin toimivat myös pyhät apostolit. Pyhä Stefanos, ensimmäinen marttyyri, teki näin, kuolemaan saakka – ja hohti kuin enkeli. Pyhä Sofia teki näin yhdessä lastensa PistiksenElpiksen ja Agapen kanssa. Pyhät Boris ja Gleb tekivät näin. Näin tekivät myös tänään muistettavat ja pyhien joukkoon liitetyt Viron kirkon marttyyrit PeeterAlipiVladimirSerafimJohannesLeonidAndres ja Aleksander, sekä marttyyripiispa Platon.

Lähes jokaisena päivänä kirkkomme liturginen kalenteri muistelee ja kunnioittaa pyhiä lapsia, miehiä ja naisia jokaiselta aikakaudelta, jotka toimivat juuri näin – kuolemaan saakka. Ortodoksit, koptit, katolilaiset ja muut kristityt toimivat näin, tänäkin päivänä, maailman monissa kolkissa, idästä länteen – kuolemaan saakka.

Kärsimys on suuri mysteeri eikä sen merkitys meille täysin avaudu. Siihen liittyy selittämätöntä sankaruutta. Kärsimyksistä voi iloita vain hän, jota lämmittää Kristuksen rakkaus.

Perinteisessä ortodoksisessa Kristuksen syntymän ikonissa vastasyntynyt Kristus-lapsi tulee meidän luoksemme jo valmiiksi kuolinliinaan käärittynä ja hautaan laskettuna. Hän ei tule antamaan meille mukavaa, valmista, akateemista, moralisoivaa, eettistä saatikka ”kohtuullista” kristinuskoa, vaan kuolemaan meidän puolestamme ja meidän kanssamme, että me voisimme kuolla Hänen kanssaan ja Hänen vuokseen.

Tähän Jumalan voimaan ja siunaukseen laittoivat luottamuksensa myös Eestinmaan pyhät. Sen tähden pyydämme heiltä nyt ja aina: rukoilkaa Jumalaa meidän puolestamme! Aamen.

© Suomen ortodoksisen arkkipiispan kanslia, Liisankatu 29 A, 00170 Helsinki, puh. 020 6100 240, helsingin.hiippakunta@ort.fi