Opetuspuhe Suomen ortodoksisesta kirkosta annetun asetuksen 100-vuotispäivän juhlajumalanpalveluksessa Uuden-Valamon luostarissa, Heinävedellä
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!
Kirkkoamme 1920 -luvulta 1960 -luvulle johtanut arkkipiispa Herman kehotti Suistamon Pyhän Nikolaoksen kirkon 100-vuotisjuhlassa kirkkokansaa ”Valvomaan nuorta versoavaa polvea ja sitomaan sen sielu kiinni Jumalaan”. Samassa yhteydessä hän muistutti, kuinka meidän on kiitettävä Jumalaa ei pelkästään sanoillamme, vaan – ja ensikädessä – teoillamme, elämällämme.
Tänään meillä on erityistä kiitoksen aihetta, sillä juhlistamme kirkkomme asetuksen 100-vuotista historiaa Suomen maaperällä. Kirkkomme itsenäisyyden alkuvuosina saavuttama vahva lainsäädännöllinen asema johtui ortodoksisuuden pitkästä historiasta Suomessa, monitahoisista poliittisista syistä, mutta myös siitä tosiasiasta, että kirkkomme jäsenmäärä oli 1900-luvun alussa varsin suuri verrattuna muihin uskonnollisiin vähemmistöihin. Nykyäänhän tilanne on paljolti muuttunut. Tämän voi huomata esimerkiksi kouluissa, joissa ortodoksit eivät enää edusta ainoaa eivätkä paikoin edes suurinta evankelis-luterilaisen uskonnon opetuksen sijaan omaa uskontoaan opiskelevien ryhmää.
Kirkkomme asetuksen alkutaipaleesta voidaan tänään todeta, että valtiovalta lähti alusta pitäen määrätietoisesti luotsaamaan ortodoksisen kirkon kehitystä haluamalleen uralle. Suomen ortodoksien asema järjestettiin asetuksella, joka sisälsi säädökset kaikista kirkollisen elämän tärkeimmistä muodoista. Valtion suhdetta kirkkoomme näyttäisi historian kirjojen valossa muovanneen ajatus yhtenäisen kansakunnan rakentamisesta. Sinänsä tässä ei ole mitään ihmeellistä, onhan uskonto ollut muissakin Euroopan nuorissa valtioissa kansaa kokoava tekijä.
Ortodokseina olimme itsenäisessä Suomessa – ainakin jonkin aikaa – ehkä se merkittävä Toinen, suurelta osin itärajalla asusteleva joukko muun kielisiä ja muun uskoisia. Vaikka tänään juhlistammekin kirkkomme asetuksen satavuotista merkkipaalua, on hyvä muistaa, että kirkkomme historia on paljon vanhempi näillä pohjoisen leveysasteilla. Lähihistoriamme etuna on ollut kielellinen ja kulttuurillinen rikkaus: itärajan tuntumassa olemme tottuneet niin karjalan, suomen kuin venäjän kielen käyttöön, sekä heleään värimaailmaan. Kontrastina tälle, sodan jälkeen, evakkokirkon aikana, niukoilla resursseilla rakennetuissa tsasounissa koimme, että niissä suorastaan paistoi läpi pelkistetty harmonia. Pysyväksi ilmiöksi tämä ei kuitenkaan jäänyt. Tänä päivänä voidaan kysyä, miksi emme hyödyntäisi perinteistä karjalaista käsityötä luovalla tavalla kirkkojemme kaunistamiseen?
Kirkkomme jäsenten elämä ei aina ollut – etenkin maamme itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä – ruusuilla tanssimista. Pohjois-Karjalan näkökulmasta katsottaessa muistissamme on edelleen pääsiäisen aikoihin 1918 teloitettu Johannes Karhapää. Samalla on kuitenkin hyvä tiedostaa, että aikanaan niin kansakoulunopettajat, virkamiehet kuin merkittävä osa papistoakin olivat sitoutuneet suomalaisen kansakunnan ideaan. He kokivat olevansa osallisia tietyn kulttuurin kautta määritellyssä kokonaisuudessa, joka oli samalla valtioyksikkö, vastaitsenäistynyt Suomi.
Nyt sata vuotta myöhemmin ortodoksisuudella on itsestään selvä olemassaolon oikeus Suomessa. Kirkkoamme pidetään kulttuurisesti arvokkaana ja suomalaista kulttuuria rikastuttavana. Vaikka kirkkomme on verrattain nuori toimija maassamme, on se nähnyt myös niitä yhteiskunnallisia aikoja, kun se mitä on yritetty saattaa yhteen, onkin alkanut repeytyä rikki yhä enemmän. Kirkkomme asetuksen vuosi 1918 ja tätä seurannut poliittinen ilmasto on paljon puhuva historiallinen ilmiökokonaisuus. 1900-luku oli joukkoliikkeiden aikaa. Nuo liikkeet antoivat yksilön haluille historiallisen muutoksen mahdollisuuden. Tällaisten liikkeiden hajotessa 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä muutoksen mahdollisuus tuntui loittonevan. Kerran vallankumousliikettä kannattaneissa heräsi varmasti Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen kysymys – jos vapaus määritellään taiston, tietoisen yhteiskunnallisen muutoksen avulla, niin mitä vapaus merkitsee oloissa, joissa tällainen kamppailu ja muutos ei enää tunnu uskottavalta?
Tähän liittyen mieleeni tulee kirjailija, runoilija ja toimittaja Leif Salménin vuonna 1990 ilmestynyt teos Plaza Realin kyyhkyset ja siihen sisältyvä osuva kuvaus Helsingin vasemmistolaisesta älymystöstä, jolle sosialismin romahdus aiheutti valtaisan shokin. Jotkut heistä löysivät kirkostamme lohtua pettymykseensä. Salmén kirjoittaakin, kuinka ”Jotkut valitsivat pyhiinvaellusmatkan Valamoon. He vaihtoivat sen eskatologian, jota epäilemättä voi löytää marxismista, ortodoksiseen. Se herkkä suhde, joka syntyy samanaikaisten yhteenkuuluvuuden, alistumisen ja uskollisuuden tarpeiden välille, voi tällaisessa ”paradigmavaihdoksessa” olla hyvin hedelmällinen”.
Uskonnolta haetaan tänä päivänä entistä enemmän vastauksia eettisiin ja moralisiin kysymyksiin. Voimme todeta, että ortodoksisuus on menestynyt tässä suhteessa erinomaisesti Suomen uskonnollisella kentällä. Olemme tarjonneet mahdollisuuden yhteisöllisyyteen, mysteerin läsnäoloon ja sen kohtaamiseen esimerkiksi rikkaassa jumalanpalveluselämässämme, mutta myös taiteen kautta. Kirkkoomme on liittynyt runsaasti uusia jäseniä osaltaan siksi, että ortodoksisuus koetaan vastakohtana kylmän rationalistiselle ja moralisoivalle ajatusmaailmalle. Seurakuntamme ovat vuosien saatossa tarjonneet kodin ihmisille, jotka ovat saaneet tulla sinne ehdoitta, omana itsenään ja joissa heitä hoidetaan ja rakastetaan. On tärkeää, että yhteisömme ovat tarjonneet ja tarjoavat edelleen tilaa myös tietylle individualismille ja subjektiivisuudelle, erilaisille näkemyksille. Paljon on siis kirkkohistorian kulussa tapahtunut.
Sadalla vuodella on symbolista ja profeetallistakin sanomaa. Sata vuotta Nooa rakensi arkkiaan, raahaten hirren toisensa jälkeen rakennukselle. Nooa ”vaelsi Jumalan yhteydessä” (Moos. 6:9), kunnes hän astui arkistaan ulos puhtaaseen ilmaan ja rakensi Herralle alttarin. Kirkkoisä Johannes Krysostomos selittää, että sen alttarin ja sen puhtaan ilman löydämme itsestämme vasta sitten, kun olemme käyneet samasta ahtaasta portista mistä Nooakin.
Rakkaat kirkkomme jäsenet, jotka olette saapuneet tänne Valamon luostarin juhlivaan pyhäkköön. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta julkaisi vuoden alussa lähes kuusisataasivuisen raportin nimeltä Suomen sata uutta mahdollisuutta. Nyt kysynkin, löytyykö kirkollemme sata uutta mahdollisuutta? Kirkkomme tehtävänä sekä Suomessa että kaikkialla maailmassa on jakaa toivoa siellä missä on epätoivoa, julistaa siellä missä ei kuunnella, rakastaa siellä missä vihataan. Ei ainoastaan oman kirkkomme jäsenten, vaan myös muiden kristittyjen ja kaikkien kanssaihmistemme parissa. Tässä on kirkkomme tärkein tulevaisuuden mahdollisuus, meidän missiomme. Emme tarvitse sataa mahdollisuutta, meille riittää yksi, joka todistetusti toimii.
Vuosituhansien takaa, kaukaisesta pyhästä maasta meille kantautuu edelleen psalmilaulajan innostunut ääni, joka julistaa meille Herran suuruudesta ja laupeudesta.
Kristittyinä meitä ei ole kutsuttu valloittamaan maailmaa, vaan rakastamaan ja antamaan elämämme sen edestä. Tällaisessa tilanteessa risti ja ylösnousemus näkyvät parhaassa valossa kannustuksena ja haasteena nyt ja vastedes. Aamen.
