Opetuspuhe ristinkumartamisen sunnuntaina Hämeenlinnassa

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Olemme tänään suuren paaston puolivälissä, sen käännekohdassa. Jo kolmen viikon ajan meille on suotu mahdollisuus tutkistella vanhaa Aadamia sydämessämme ja langennutta luontoa itsessämme. Nyt on aika kiinnittää katse Kristukseen, hänen sanomaansa rististä.

Päivän evankeliumiteksti esiintyy pienin poikkeuksin myös Matteuksen ja Luukkaan evankeliumeissa. Kuulemamme teksti kuuluu monipolviseen kokonaisuuteen, johon on koottu tapahtu­mia Jeesuksen opetuksista ja teoista Galileassa. Vaikka teksti erottuukin laajempana itsenäisenä puhekokonaisuutena evankeliumin ker­tomusjuonessa, sijoittuu se vaiheeseen, joka on osa Jeesuksen julkista toimintaa. Tästä seuraa lähtö Jerusalemiin ja Golgatan mäelle.

Välittömän taustan päivän pyhälle tekstille luo aikaisemmat jakeet Pietarin ja Jeesuksen sananvaihdosta, joka alkaa Jeesuksen ilmoituksella kuolemastaan. Pietari reagoi vahvasti Jeesuksen ilmoitukseen: ”hän veti hänet erilleen ja alkoi nuhdella häntä” (Mark. 8:32). Matteus lisää Pietarin vielä sanoneen ”Jumala varjelkoon! Sitä ei saa tapahtua sinulle, Herra!” (Matt. 16:22) Jeesus vastaa puolestaan Pietarille huudahduksella: ”Väisty tieltäni, Saatana!”. Lähes samoilla sanoilla Jeesus huudahtaa evankeliumin alkupuolella, kun Saatana tarjosi Hänelle koko maail­maa hallittavaksi. Pietarin käsitys on siis suorastaan saatanallinen, minkä Jeesus samaistaa inhimilliseen ajatteluun sanomalla: ”Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä!”(Mark. 8:33)

Tavanomaisen inhimillisen ajattelun vastaisuus näkyy päivän evankeliumissa paradoksina: elämän kadottaminen on sen pelastamista ja elämän pelastami­nen on sen kadottamista.

Tänään kuulimme kehotuksen ristin kantamisesta. Idän kristittyinä voimme todeta kaiken teologian olevan periaatteessa ”stavrologiaa”, eli risti tutkimista. Eräs keskiajan alankomaalainen munkki ja mystikko Tuomas Kempiläinen terävöittää ristin paradoksin toteamalla, että ”Jeesuksella on nyt monia, jotka rakastavat hänen taivaallista valtakuntaansa, mutta harvoja, jotka kantavat hänen ristiään. Hänellä on monia, jotka tahtovat lohdutusta, mutta harvoja, jotka haluavat ahdistusta.”

Kaikki on ristin kantamista; kaikki maistuu katkeralta. Mutta meidän tulee kantaa raskaintakin ristiä rauhallisesti. Meidän tulee musertua ja hautautua sen alle silloin kun emme kykene sitä kantamaan tai raahaamaankaan.

”Joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen”, kuulimme myös Kristuksen sanovan. Suomennos ”kadottaa” tuntuu peittävän ja pehmentävän alkuperäistä merkitystä, joka tarkoittaa ensi sijassa elämän tuhoamista. Ristinottaja, taikka sen nostaja – muoto, jota Kreikan kieli tässä yhteydessä käyttää – aktiivisesti tuhoaa elämänsä, suorastaan hakeutuu Jeesuksen seuraajana kuolemaan. Vaikutelma on itsetuhoinen. Mutta kyse on itse asiassa valmiudesta kuolla, eikä niinkään aktiivisesta pyrkimyksestä siihen. Tällainen esikuvallisuus oli tuttua niin antiikin juutalaisuudessa kuin kreikkalais-roomalaisessa filosofiassa. Esimerkiksi Ignatios Antiokialainen suorastaan vaati Rooman kristityiltä, että he sallisivat hänen olla petojen ruokaa. ”Petojen hampaissa tahdon tulla jauhetuksi. Suostutelkaa pikemminkin petoja, jotta niistä tulisi minun hautani”, hän julisti.

Meidän on otettava ristimme, kiellettävä itsemme ja seurattava Kristusta. Emme suinkaan kiellä itseämme itsemme, vaan Kristuksen, sekä hyvän sanoman, evankeliumin tähden. Ja tämän sanoman mukaan Kristus on voittanut kuoleman vihollisen ristillä. Ja risti on juuri se tapa, jolla jokainen meistä kukistaa myös oman henkilökohtaisen vihollisensa. Apostoli Paavali toteaa kirjeessään Timoteukselle: ”Jos olemme hänen kanssaan kuolleet, saamme hänen kanssaan myös elää. Jos kestämme lujina, saamme myös hallita hänen kanssaan. Jos kiellämme hänet, myös hän on kieltävä meidät. Jos olemme uskottomia, hän pysyy silti uskollisena, sillä omaa olemustaan hän ei voi kieltää.” (2 Tim. 2:11–13)

Erityisesti Paavalille risti on koko evankeliumin ydin. Hänen mukaansa puhe ristillä riippuvasta Jumalasta on ihmisjärjelle täyttä hulluutta, mutta juuri tässä ristin hulluudessa on pelastus.

Ainakin väliaikaisesti jotkut ovat onnistuneet välttämän ristin, mutta ovatko he silti löytäneet elämän? Sen oikean, jota kannattaa elää maan päällä ja joka johtaa ylösnousemukseen? Ih­minen voi lopulta pettyneenä joutua toteamaan, kuinka hän saavutti elämässä paljon ja monenlaista, mutta menetti sen tärkeimmän.

Olemme ehkä tottuneet ristiin niinkin paljon, että käsittelemme sitä vain pelkkänä symbolina. Emme monesti tule edes ajatelleeksi, että risti on ensinnäkin hulluutta, jopa skandaalimaista. Se toimi antiikin maailmassa kidutuksen välineenä ja mestauksen toteutustapana se oli kaikkein brutaalein, julmin ja kauhistuttavin. Toiseksi, kirkkomme tekee poikkeuksen tähän ”hulluuteen” sen omissa jumalanpalvelusveisuissaan. Eilen ja tänään kuulemme liturgisen vuoden ehkä kauneinta hymnografiaa, todella herkullista runouden juhlaa. Niissä me personoimme ristin ja kohdennamme ylistyksemme kutsumalla sitä suoraan ”näkymättömäksi rauhan aseeksi”, taikka puhumme siitä kuin Kristuksesta itsestään. Eilen illalla kutsuimme ristiä ”valoksi pimeydessä oleville.”

Kristuksen ristissä Jumala tulee havaittavaksi sellaisena kuin hän on, eli itsensä rakkaudessa antavana Jumalana ja koska Jumala on itsensä antava rakkaus, myös hänen tahtonsa on itsensä antava rakkaus. Ristillä tuo tahto toteutuu, kun Poika, eli Kristuksen persoona antaa itsensä ja elämänsä maailman puolesta ja alistuu kärsimykseen.

Risti on ollut kautta historian niin ihmisiä, kansoja ja opinkappaleita yhdistävä kuin erottavakin tekijä. Näin oli myös Golgatalla. Kahden ryövärin väliin pystytetty risti tuli jakajaksi heidän välilleen. Toinen ristillä riippuvista herjasi Jeesusta, toinen ymmärsi tuomionsa. Toinen pelastui, toinen pilkkasi loppuun saakka. Tämä on myös meille hyvä muistutus, että tie Jumalan valtakuntaan on todellakin auki viimeiseen hetkeen saakka.

Risti yhdistää taivaan ja maan, symboloi neljää ilman suuntaa ja merkitsee kaikkea sitä, mitä Jumala on meidän puolestamme tehnyt ja miten Hän on sen tehnyt. Ristissä konkretisoituu ihmisen ja luomakunnan yhdistyminen Kristuksessa – kaikki tämä kahden poikittaisen puukappaleen välityksellä.

Lopulta sana rististä on jumalallista viisautta ja siksi se on meille niin kallis. Ristin eteen me tänäkin sunnuntaina nöyrinä kumarramme ja lausumme: ”Ole tervehditty, risti, suuriarvoinen, jumalallinen puu, sinä valo pimeydessä oleville; säteilylläsi maailman neljälle suunnalle sinä edeltä viittaat Kristuksen ylösnousemukseen. Suo kaikkien uskovaisten saavuttaa pääsiäinen!” Aamen.