Olet täällä

Opetuspuhe pyhän marttyyrikeisarinna Aleksandran kirkossa Turussa

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Hyvät Turun ortodoksisen seurakunnan jäsenet. Tervehdin ilolla ja kiitollisuudella sekä kirkkoherra Ionia että tämän alueen tiistaiseuraa merkkipäivien johdosta.

Muistelen lämmöllä yhteisiä hetkiä Turun tiistaiseurassa. Muistooni ovat piirtyneet Pekka TorhamoNadja UsvamoKaija SaulantoKatariina Sjöberg ja monet muut tiistaiseuralaiset – kirkon lahjantuojat ja kaunistajat. Silloin kokoonnuimme tuon nykyisen seurakuntatalon paikalla olleessa vanhassa ja arvokkaassa puisessa rakennuksessa, sen seurakuntasalissa.

Tiistaiseuratoiminta on ollut koko paikalliskirkkomme historian ajan yksi merkittävä uskon ja kulttuurin välinen sidos. Tiedämme hyvin, että karjalainen siirtoväki ei voinut toisen maailmasodan jälkeen jäsentää julkisesti historiaansa tai identiteettiänsä. Nyttemmin näistä virallista historiakuvaa haastavista kysymyksistä on kuitenkin voitu aloittaa keskustelu, jota on myös syytä jatkaa edelleen. 

On siis hyödyllistä muistuttaa itseämme ja oppia enemmän siitä, mitä kirkon jäsenyys merkitsee meille jokapäiväisessä elämässämme. Meihin ei aina nimittäin tee vaikutusta Turun kauniin saariston ja luonnon näkeminen. Olemme ehkä tottuneet niihin. Valitettavan usein olen todistanut, että samoin on myös ortodoksisuudessa. Harvoin arvostamme sitä etuoikeutta, että meillä on tämän rikas uskonperintö. Täällä perintö on kulttuuriltaan slaavilaistaustaista, karjalaistaustaista ja nyt usein yhä kasvavassa määrässä monien muiden ortodoksisten ja kansallisten perintöjen sävyttämää. 

Tarvitsemme kuitenkin parempaa kirkollista opetusta ja velvollisuuksiemme ymmärtämistä sekä niiden konkreettista panemista täytäntöön, jotta seurakuntamme voisi kasvaa ja ortodoksisuus tulisi paremmin tunnetuksi. Kirkon jäsenen tehtävä ei ole olla vain jäsen, vaan tulla eläväksi jäseneksi. Ei kuolleeksi saatikka kuolevaksi jäseneksi.

Erityisesti haluan kiittää tässä yhteydessä isä Ionia siitä ahkeruudesta ja työstä, jota olet tehnyt tässä seurakunnassa väsymättä. Raamatun vertausta mukaillen: olet kylvänyt peltoosi hyvää siementä Kristuksen kirkon kunniaksi.

Kuulemamme päivän evankeliumi toteaa, että tästä hetkestä lähtien Jeesus aloitti julistustyönsä. Evankeliumitekstin edellä on kuvattu Johannes Kastajan toimittama Vapahtajamme kaste (Matt. 3:13–17) ja se, miten paholainen kiusaa Jeesusta erämaassa. (Matt. 4:1–11) Viittaus Johannes Kastajan vangitsemiseen evankeliumitekstin alussa on lyhyt. Siinä ei kerrota, kuka Johanneksen vangitsi tai miten. Myöhemmin tosin mainitaan ohimennen, että Johannes oli vankilassa. (Matt. 11:2)

Kirkkomme jumalanpalvelusjärjestyksen mukaan nimenomaan tiistaisin muistellaan Herran edelläkävijää ja kastajaa Johannesta. Ehkä on syytä myös todeta, että Jeesuksen ja Johanneksen erilaisuus aiheutti toisinaan päänvaivaa alkukirkolle. Toisaalta Johannes Kastajaa ihailtiin. Hänen askeettisuutensa nähtiin esikuvalliseksi. Toisaalta sekä ulkonaisesti että uskonnollisessa sanomassaan, Jumalakuvassaan, hän tietyssä mielessä erosi Kristuksesta.

Johannes ei ollut moralisti, vaan lopunajan parannussaarnaaja ja profeetta, joka tiesi tehtäväkseen kansan valmistamisen vastaanottamaan Messiasta ja pelastuksen aikaa. Jeesuskin saarnasi kääntymistä, mutta parannuksenteko ei ollut Jumalan valtakuntaan pääsemisen edellytys. Päinvastoin: Markuksen evankeliumin mukaan Jumalan valtakunnan lähelle tuleminen tekivät kääntymisen ja uskomisen mahdolliseksi. (Mark. 1:14–15)

Tätä pelastuksen järjestystä on ollut vaikea ymmärtää kaikkina aikoina. Toisinaan mekin edellytämmemilloin vilpitöntä katumusta, milloin syntien tunnustamista, milloin määrättyyn ryhmään taikkaseurakuntaan kuulumista, ennen kuin lupaamme etsiville ihmisille pääsyn Jumalan valtakuntaan. Kuitenkin, ja tämä on tärkeä muistaa, Vapahtajamme istui julkisyntisten seurassa jo ennen kuin he olivat ehtineet parantaa tapojaan. Tämä oli seurausta Jumalan käsittämättömän armon vaikutuksesta.

Ortodoksinen kirkko elää ihmisen mukana koko elämän ajan. Tästä todistaminen on tärkeää niin kauan, kuin meissä henki pihisee. Emme tarvitse pitkiä puheita ja perusteluja. Elämässämme, erityisesti seurakuntaelämässämme tarvitsemme pikemmin todellista käytännön ortodoksiaa, elävää esimerkkiä. Tämä on paras todistus ulkopuolisille. Se tekee heihin vaikutuksen ja herättää heidän mielenkiintonsa kirkkomme rikkaaseen traditioon.

Turun tiistaiseuratoiminta viettää tänään vanhuusvuosiensa juhlaa. Kaikille koittavan vanhuuden päivät ovat läsnä kaikissa kirkon pyhissä toimituksissa kasteesta lähtien. Kastetoimituksessa rukoillaan kastetulle siunausta, jotta hän ”varttuen iässä vielä hamassa vanhuudessa kantaisi kiitosta”. Avioliittoon vihittäessä avioparille taas rukoillaan, että he saavuttaisivat ”puhtain sydämin onnekkaan vanhuuden”.

Kirkon rukoukset kiitollisen vanhuuden saavuttamiseksi kertovat jo alkukirkon aikana syntyneestä vahvasta yhteenkuuluvuuden hengestä, jota kirkko opettaa jäsenilleen. Ketään ei saa jättää yksin. Vaikka kaikki sukupolvet ovat kirkolle yhtä arvokkaita, on vanhuuteen liittyvissä rukousten kielikuvissa yksi erityispiirre. Niissä kaikissa rukoillaan ”kiitollista ja onnellista” vanhuutta. Mutta kun on kysymys tiistaiseurasta 90 vuoden iässä, niin toivotan sille monia ja monia armorikkaita vuosikymmeniä. Minusta tiistaiseura on nyt 90 vuotta nuori.

Muistakaamme siis tänään kaikkia heitä, jotka ovat rakastaneet Herran huoneen kauneutta ja rukoilkaamme, että Jumala palkitsee heidän kunnioituksensa kunnialla, eikä hylkää myöskään meitä, jotka Häntä kunnioittavat. Aamen.

© Suomen ortodoksisen arkkipiispan kanslia, Liisankatu 29 A, 00170 Helsinki, puh. 020 6100 240, helsingin.hiippakunta@ort.fi