Opetuspuhe Pyhän Kolminaisuuden päivänä Oulussa
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!
Olemme viettäneet viidenkymmenen päivän pääsiäisajan ja saapuneet Pyhän Hengen vuodattamisen juhlaan, helluntaihin. Vietämme tänään tämän Pyhän Kolminaisuuden katedraalin temppelijuhlaa ja samalla Oulun kirkon 60-vuotisjuhlaa. Minulla on ollut aikanaan ilo seurata Oulun seurakunnan elämää hyvinkin läheisesti ne 16 ja puoli vuotta, jotka toimin hiippakunnan metropoliittana.
Helluntain evankeliumiteksti vie meidät tilanteeseen, jonka ympärillä käytävä keskustelu muistuttaa oman aikamme väittelyitä sosiaalisessa mediassa. Esiin nousee kysymys: Kuka Jeesus on? Toinen kysyy: Kuka Jeesus oli? Kolmas heittää viisaan epäilijän ajatuksen: Oliko Jeesus itse asiassa ollenkaan olemassa? Mikäli väittely olisi saanut laajaa mediahuomiota, se olisi otsikoitu seuraavan päivän lehdessä vaikkapa ”uskoksi ja epäuskoksi”. Tänään tehtävänämme on sen sijaan pohtia, mitä me sanomme omasta uskostamme. Mitä me olemme valmiita tekemään vakuuttaaksemme muut aikanamme, jolloin kiistetyn tai muuntuneen uskon hallitseva muoto näyttää usein kiteytyvän mottoon ”en usko siihen, se on vain osa kulttuuriani”. Aikamme haastaa meitä alituisesti kysymällä: uskommeko todella vai seuraammeko pelkästään uskonnollisia rituaaleja ja tapoja kunnioittaaksemme oman yhteisömme elämäntyyliä?
Johanneksen evankeliumin valossa kaikki kysymykset ovat tänään oikeutettuja. Samalla on tähdennettävä, että Kristus on todella ollut historian henkilö, siitä puhuvat useat lähteet, myös Raamatun ulkopuoliset. Muun muassa roomalainen historioitsija Suetonius kertoo keisari Claudiuksen karkottaneen juutalaiset Roomasta Chrestuksen takia. Plinius nuorempi, Bitynian maaherra, tiedusteli keisari Trajanukselta, kuinka suhtautua alueellaan oleviin kristittyihin, joilla oli tapana ”kokoontua määräpäivänä ennen aamun koittoa ja esittää vuorolauluna hymni Kristukselle ikään kuin jumalalle”. Selkeimmän kuvan Kristuksesta löydämme kuitenkin Uuden testamentin sivuilta. Raamatulla on edelleen kiistaton asema myös tieteellisen tutkimuksen kohteena ja sen eri ainekset, historialliset ja kirjalliset, ovat ehkä tunnollisimmin tutkittuja asioita aikanamme. Tämä tutkimus ja tutkimustulosten tulkinta jatkuu yhä.
Tänään kuulemamme Johanneksen evankeliumin tilanne on hyvin inhimillinen. Se voisi todella toistua meidän ajassamme, jos Jeesus tulisi pohdiskelujemme keskelle tänään. Kristus, joka evankeliumin mukaan huutaa sanomansa maailmalle, osoittaa, että hän tunsi juutalaisuuden historian ja opetukset, vaikka ei ollutkaan oppiarvoltaan lainoppinut. Hänen vahvuutensa oli se, että hän puhui kokonaan toisin kuin muut opettajat. Kuolleet kirjaimet muuttuivat eläväksi sanaksi. Ihmisistä tuntui kuin itse Jumala olisi puhutellut heitä. Tämäkin käy hyvin ilmi kuulemastamme evankeliumijaksosta. Joukko miehiä oli lähetetty pidättämään tuota rauhanhäiritsijää, mutta he palasivat tyhjin käsin. Temppelin ja kansan johtajat, ylipapit ja fariseukset kuulustelivat miehiä: ”Miksi ette tuoneet häntä?” Miehet vastasivat: ”Yksikään ihminen ei ikinä ole puhunut sillä tavoin kuin hän”.
Oli tapahtunut jotain suurta ja liikuttavaa. Rutiininomaiseen opetukseen ja muotomenoihin tottunut Israelin kansa oli ikään kuin herännyt. Kristuksen tuoma sanoma oli innostanut toisia, mutta kuten tiedämme, se myös haavoitti joitakin. Sana ei jättänyt kylmäksi, eikä siihen voinut suhtautua välinpitämättömästi. Se toi uusia näkökulmia, pakotti tarkistamaan omien näkemysten pätevyyttä. Tämän huomaamme Jeesusta aiemmin tavanneen Nikodemoksen vastauksesta muille fariseuksille: ”Eihän meidän lakimme mukaan ketään voi tuomita, ennen kuin on kuultu häntä ja otettu selville, mitä hän on tehnyt”. Mutta vastauksena Nikodemokselle virkaveljien leimakirves heilahtikin kevyesti: ”Taidat olla itsekin Galileasta. Tutki kirjoituksia niin opit, ettei Galileasta tule profeettaa”.
Evankeliumi osoittaa, miten pieni voi ihmisen mieli olla suuren sanoman edessä. Ihmisen mieli turvautuu helposti totuttuihin ja tuttuihin ajatuksiin ja mielikuviin. Myös ihmisten leimaaminen näyttää olevan ikivanha keino, joka on käytössä yhä tänään: kun emme jaksa tai piittaa ottaa selvää muuttuneesta tilanteesta, uuden näkemyksen esittäjä on helppo leimata. Ajallemme luonteenomaisin leima lienee luokittelu liberaaleihin ja konservatiiveihin, mutta yhtä usein sotkemme yleistysten avulla väittelyiden, apologioiden ja skandaalien ääriviivat.
Juhlapäivän evankeliumissa Jeesuksen puhe jäi polttamaan ihmisten mieliä. Olennaista Kristuksen persoonassa ei ole se, mistä hän oli kotoisin, vaan se, mitä hän sanoo. Jos luemme evankeliumia hieman eteenpäin, kuulemme Kristuksen sanovan meille ”Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minussa rauha. Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman” (Joh. 16:33).
Kun helluntain evankeliumi puhuu meille Kristuksesta ja ihmisistä Kristuksen sanan edessä, se puhuu meille samalla itse asiassa Kristuksen kirkosta ja ihmisistä kirkon opetuksen ja julistuksen edessä. Kristus itse elää ja vaikuttaa kirkossaan ja kirkon kautta. Kristus itse antoi Pyhän Sanan apostoleille ja heidän kauttaan kirkon paimenille vaalittavaksi ja julistettavaksi. Sana, jonka tänään kuulimme, tulee Kirkon sanana meille. Se on meitä ja meidän elämäämme varten. Se saa meidät kysymään, miten me suhtaudumme Kristukseen – ihmisten kiistan kohteeseen. Samalla se saa meidät kysymään suhteestamme siihen pyhään Kirkkoon, joka Kristuksen äänenä tuo meille hänen sanomansa ja opettaa meitä hänen valtuudellaan. Turvaudummeko uskossamme kirkkoon, vai suhtaudummeko siihen epäilevästi, vaiko jopa vihamielisesti? Seuraammeko sen opetusta, vaellammeko Kirkon osoittamalla tiellä? Kristus kysyy tätä tänään Kirkkonsa kautta, meidän osanamme on vastata rehellisesti – niin sydämessämme kuin elämässämmekin.
Pyhän Kolminaisuuden katedraalin 60-vuotisjuhlan yhteydessä meidän on hyvä kohottaa kiitos siitä, että Oulun ortodoksinen seurakunta on loistanut nämä vuodet majakkana täällä Heinäpäässä. Olkoon kiitoksemme tästä kaikesta samanlainen kuin apostolien ensimmäisenä helluntaina kokema ilo. Se on puettu meidän sanoiksemme juhlapäivän kirkkoveisussa, jota laulamme liturgian kiitosveisuna koko kirkkovuoden ajan: ”Me näimme totisen valkeuden, otimme vastaan taivaallisen Hengen, löysimme totisen uskon, kumarramme jakaantumatonta Kolminaisuutta, sillä hän on meidät pelastanut.”
Näillä sanoilla kirkkomme puolesta haluan tänään tänne kokoontuneelle seurakuntayhteisölle ja sen arvovieraille osoittaa kunnioittavan tervehdykseni, siunaukseni, menestyksen toivotukseni kaikessa hyvässä ja oikeassa sekä monien armorikkaiden vuosien toivotuksen. Aamen.
