Opetuspuhe piispa Aleksanterin kuoleman 50-vuotismuistopäivänä Uspenskin katedraalissa
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!
Tänään on tullut kuluneeksi viisikymmentä vuotta aina muistettavan esipaimenen, korkeasti siunatun piispa Aleksanterin (1883–1969) poisnukkumisesta, siirtymisestä Jumalan valtakuntaan. Esipaimen Aleksanteri palveli kirkkoa pitkään. Aleksanteri Karpin syntyi vuonna 1883 Suojärvellä papin perheeseen. Hänen isänsä Petr Karpin toimi Suojärven papistossa palvellen sekä Annantehtaan että Suojärven pappina. Yksityiskeskusteluissa piispa Aleksanteri usein toisti psalmin sanoja: ”Arpa lankesi minulle ihanasta maasta.” (Ps. 16:6) Tällä hän tahtoi korostaa synnyinseutunsa merkitystä henkilökuvansa muotoutumisprosessille, erityisesti hänen uskonnolliselle ja kirkolliselle kehitykselleen. Piispana hän ehti toimia ensin Viipurin piispana ja lopuksi toisen maailmansodan jälkeen perustetun Helsingin hiippakunnan piispana.
Elämänsä aikana piispa Aleksanteri kirjoitti kirjoja ja artikkeleita ortodoksisesta uskosta. Hänen kirjallisen toimintansa pohjavireenä oli ankkuroituminen perityn ja vahvasti omaksutun ortodoksisen hengellisyyden tulkitsemiseen. Hän ei ehkä tarjonnut nykynäkökulmasta katsottuna uusia teologisia ajatuksia, mutta hän pitäytyi olemaan kirkon perinteen uskollinen tulkki ja tuossa roolissa onnistui tuottamaan paljon hyviä kirjoituksia. Parhaimmillaan esipaimen Aleksanteri oli silloin, kun hän pohti kristityn suhdetta rajalliseen elämään ja sitä seuraavaan ikuisuuteen siirtymiseen.
Kuolema on mystisesti osallisuutta sekä Kristuksen kärsimyksestä että Hänen ylösnousemuksestaan. Tästä syystä ortodoksisessa kirkossa kutsutaan kuolemaa sekä henkilökohtaiseksi pääsiäiseksi että syntymäpäiviksi, koska katsottiin ihmisen juuri sinä päivänä syntyvän uutta elämää varten. Kuolemasta piispa Aleksanteri on muun muassa todennut, että siinä ”maallista elämää rajoittavat ajalliset puitteet hajoavat, ja taivaan kirkkaus valaisee uuden tulokkaan ajatus- ja tunnemaailmaa. Kuolema ei pelota toivottomasti sitä, joka pyrkii siihen valmistautumaan. Päinvastoin, sehän lupaa loputonta rauhallista elämää täältä, surujen ja kipujen oloista henkimaailmaan siirtyvälle.”
Kristus valmistautui huolellisesti kuolemaansa ja ylösnousemukseensa ja hän itse teki tuosta valmistautumisesta myös meille ohjeellisen tien hänen luokseen. Koko kirkkomme liturgisessa runoudessa oleva pedagogia rakentuu tämän ajatuksen ympärille.
Kirkossamme on aina kannettu esirukouksia vainajien edestä. Me luotamme siihen, että Jumala sanansa mukaan on samalla tavalla sekä elävien että kuolleiden Herra, ja ettei Hänen edessään ole eläviä ja kuolleita, vaan että hänelle elävät kaikki. Ja kuten Matteuksen evankeliumissa sanotaan ”Mitä tahansa te uskossa rukoillen pyydätte, sen te saatte.” (Matt. 21:22). Ihmissydämeen tuo suurta lohdutusta se, kun se saa murheen keskellä kohottaa rukouksen niiden puolesta, jotka elämänsä aikana olivat meille rakkaita.
Elämä ja kuolema eivät ole vastakkaisia käsitteitä. Jos ajallinen elämä oli Aleksanterille kiinnikasvamista Kristukseen ja sitä myötä kirkon palvelutehtävään, niin ruumiillinen kuolema on hänelle vain porras, joka vie hänet entistä lähemmäksi päämääräänsä Jumalan luo. Tästä syystä kirkkomme pyhät ihmiset ovat aina ikävöiden odottaneet kuolemaa ja nimittäneet sitä parhaaksi ystäväkseen. Meille monille on varmaankin tuttu vanhurskaan Simeonin ikävöinti rauhan maahan. Kun hän oli saanut kohdata Jeesuksen, hänet, jonka näkemistä hän piti suurimpana autuutenaan, hän riemuissaan lauloi Herralle: ”Nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään, sanasi mukaan.” (Luuk. 2:29)
Meidän on ajateltava, että koko elämämme on valmistautumista kuolemaan ja sitä kautta Jumalan, Luojamme kohtaamiseen. Maanpäällinen elämämme kyllä päättyy aikanaan ja tämän jälkeen liitymme enemmistön joukkoon. Tämä on hyvä tiedostaa. Kuolema vierailee myös lähipiirissämme yhä useammin oman ikämme karttuessa. Siksi kuoleman ja ruumiin heikkenemisen kanssa tutuksi tuleminen on meillä jokaisella edessä jossain elämämme vaiheessa.
Eräs paljon kokenut, ahkerasti ja tunnollisesti Jumalan luo pyrkinyt valamolainen kilvoittelijavanhus kerran sanoi, että mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä selvemmin hänelle kirkastuu totuus sielun kuolemattomuudesta. Ruumis väsyy, heikkenee ja ilolla siirtyy maan poveen, mutta sielu ei tunne mitään väsymisen ja kuoleman merkkejä. Raihnaisimmassakin ruumiissa se tuntee voimakasta elämänhalua.
Elämällemme on annettava sille kuuluva arvo. Jokainen päivä on ainutkertainen, jokainen päivä on arvokas. Jokainen uusi päivä on samalla myös oman jäljellä olevan elämämme ensimmäinen päivä.
Tänään me muistelemme näiden ajatusten kanssa korkeasti siunattua Helsingin piispaa Aleksanteria. Viisikymmentä vuotta kuolemansakin jälkeen tiedämme hänen kutsuvan meitä nyt tässä hänelle rakkaassa Uspenskin kirkossa osallistumaan siitä kiitosuhrista, jota hän yhdessä muiden edesmenneiden ja näkymättömien taivaallisten voimien kanssa kanssamme ylentää.
”Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, sillä on iankaikkinen elämä, ja minä herätän hänet viimeisenä päivänä.” (Joh. 6:54). Aamen.
