Opetuspuhe neljäntenä helluntainjälkeisenä sunnuntaina Kouvolassa

Evankeliumin kertomus sadanpäämiehen sairaasta palvelijasta kertoo miehestä, jolla on tarve tai ongelma, jota hän ei voi itse ratkaista. Se on kertomus kahden ihmisen kohtaamisesta ajassa. Vaikka hän on sadanpäämies, roomalaisen legioonan upseeri, hän on ymmärtänyt valtansa rajat – hän ei voi parantaa palvelijaansa eikä käskeä ketään, edes lääkäriä, parantamaan tätä sairasta. Siihen hän ei kyennyt, vaikka palvelikin Israelin valloittaneen mahtavan roomalaisarmeijan joukossa – armeijan, joka epäilemättä vaikutti monista voittamattomalta. Kuitenkin roomalainen, jolla oli valta tehdä monia asioita legioonan komentavana upseerina, ja jolla oli kaikki valta käskeä miehiään tahtonsa mukaan, joutui silti kohtaamaan oman voimattomuutensa. Hän nähtävästi välitti tästä palvelijasta hyvin paljon. Evankeliumin kertomuksen sisäinen sanoma on syvästi ihmiskeskeinen. Sen painopiste on lähimmäisessä. Nämä kaksi ihmistä, käskijä ja käskettävä, olivat ihmisinä ilmeisen läheisiä toisilleen – he tarvitsivat toisiaan.

Kapernaumin sadanpäämies oli kaukaa lännestä. Hänellä ei pitänyt olla osaa eikä arpaa vieraan maan patriarkkoihin, ei lakiin eikä lupauksiin. Hänestä tosin tiedettiin paljon hyvää, hän oli rakentanut Kapernaumiin jopa synagogan ja hänestä juutalaisten vanhimmat todistivat Jeesukselle: ”Se mies ansaitsee apusi” (Luuk. 7:4). Tästä huolimatta hän kuului ”ulkopuolella oleviin”, sen hän tiesi ehkä itsekin.

Sadanpäämies tunsi itsensä avuttomaksi ja avuntarvitsijaksi. Hänen tarpeensa sai hänet kiinnittämään huomiota alistetun ja valloitetun juutalaisen kansan väitettyyn messiaaseen. Hän oli ilmeisesti kuullut, että Jeesuksella oli kyky parantaa ja niinpä hän omassa voimattomuudessaan tuli anoen Kristuksen luo. Hän tunsi voimiensa rajat, mutta ymmärsi mitä käskeminen on. Evankeliumin maininta siitä, että sadanpäämies rukoili Jee­susta, paljastaa hänessä vielä yhden myönteisen piirteen – Jumalaa etsi­vän ja Kristuksessa hänet löytävän ihmisen.

”Sen, joka astuu Jumalan eteen, täytyy uskoa, että Jumala on olemassa ja että hän kerran palkitsee ne, jotka häntä etsivät”, sanotaan Uuden testamentin Heprealaiskirjeessä (Hebr. 11:6). Ehkä jotkut teistä jotka päivän evankeliumin ovat lukeneet, ovat hämmästyneet siitä, että  Jeesus miltei suoralta kädeltä ilmoittaa kuultuansa sadanpäämiehen pyyn­nön: ”Minä tulen ja parannan hänet”. Asian ydin voidaan ehkäpä nähdä ensimmäisessä sanassa, jolla rukoilija, eli kertomuksemme Kapernaumin sadanpäämies, kääntyi Jeesuksen puoleen. Hän kutsui Jeesusta Herraksi – kreikaksi Kyriokseksi. Kreikankielinen sa­na ”Kyrios” merkitsee kaiken hallitsijaa ja on sisällöltään sa­ma kuin Vanhan testamentin Jumalasta käytetty sana Adonai.

Aikamme eräs merkittävistä kirkkomiehistä, Lontoossa vaikuttanut venäläinen emigrantti-metropoliitta Antoni Bloom on sanonut viisaasti: ”Jumala voi pelastaa sen syntisen, joka sinä oikeasti olet, ei sitä pyhimystä, joka teeskentelet olevasi”. Lähestymme Kristusta, koska tarvitsemme jotain, emme sen tähden, että meillä on jo voimia. Sadanpäämies on rehellinen omista puutteistaan ja heikkouksistaan, hän ymmärtää, ettei teeskentely tuo mitään todellista. 

Metropoliitta Antonin aforismi tulisi ehkä ymmärtää seuraavan Markuksen evankeliumin Jeesuksen sanojen valossa: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä” (Mark 2:17). Vasta kun olemme täysin rehellisiä itsellemme ja myönnämme omat vikamme ja puutteemme, näemme miksi tarvitsemme Kristuksen elämäämme. Sen sijaan jos teeskentelemme olevamme pyhiä, niin emme tietenkään näe miksi Kristuksen täytyisi meitä kutsua, saatikka pelastaa. 

Kuten sadanpäämiehen, täytyy meidänkin olla täysin rehellisiä omasta voimattomuudestamme tiettyjen elämämme osa-alueiden suhteen. On mahdotonta olla täydellisen synnitön ja pyhä pelkästään omin voimin. Voimme toki yrittää sitä olla, tai teeskennellä, että olemme, seuraamalla laput silmillä traditiota, sääntöjä ja rituaaleja, tai olla sitä moraalin ja dogman suhteen. Näin vain ei ole asian laita. Tarvitsemme rakkautta – tarvitsemme sitä Jumalalta, toinen toiseltamme ja kirkoltamme. Ilman tätä meidän moraalinen, rituaalinen tai dogmaattinen täydellisyytemme ei ole mitään, kuten apostoli Paavali kirjoittaa 1. Korinttilaiskirjeessä:

”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi” (13: 1–3).

Meidät on kutsuttu pyrkimään pyhyyteen omassa elämässämme. Meidän on toistuvasti ”Kilvoiteltava päästäksemme sisään ahtaasta ovesta” Luukkaan evankeliumin sanojen mukaisesti (Luuk. 13:24). Tätä tarkoittaa kristittynä oleminen tässä maailmassa. Meillä on yhä tarpeita ja tarvitsemme Kristusta ja Pyhää Henkeä elämäämme pitämään meidät tällä pyhityksen tiellä, jonka lopullinen päämäärä on Jumalan kaltaisuuteen pyrkiminen – Theosis.

On lohdullista, että tänäkin päivänä kirkkomme rukoilee kaikkien jäseniensä puolesta ja että ortodoksisessa kirkossa käytetään monenlaisia ru­kouspalveluksia. Eräs niistä toimitetaan sairaiden puolesta, joka kirkkomme lukee pyhien mysteerioiden joukkoon. Sen sisällöstä saatamme nähdä Herraansa uskovan Kirkon, joka on ottanut Kapernaumin sadanpäämiehen paikan niin rukouksen, kuin uskon suhteen. Sairasvuoteella oleville se pyytää Jumalalta: ”Tule palvelijasi parantajaksi. Nosta hänet Kirkollesi vahvana ja terveenä, Sinulle otollisena ja tahtoasi täyttävänä”. Sairauden edessä kirkkomme uskoo luottavaisena Herraan pyytäen: ”Sano ainoastaan sa­na” (Matt. 8:8). Aamen.

Helsingissä 17.06.2018