Olet täällä

Opetuspuhe Loviisan kirkon 20-vuotisjuhlassa

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Olemme kokoontuneet juhlimaan tämän kirkon 20-vuotista taivalta tässä rakennuksessa, vaikka tiedämmekin kirkon esineistön, kuten ikonostaasin, historian ulottuvan yli parin sadan vuoden taakse.

Päivän Luukkaan evankeliumiin viitaten voisimme väittää, että ihmisen tulevaisuus ratkaistaan tässä Degerbyn kaupungissa. Itse asiassa se voidaan ratkaista missä kaupungissa tahansa. Kaikilla kaupungeilla on yhteiset piirteensä, mutta näiden piirteiden joukosta ajattelen nyt vain kahta asiaa: ensinnäkin väen paljoutta ja sitten yksinäistä surua. Mitä on kärsiä ja olla yksin, vaikka ympärillä olijoita riittää?

Kertomus Nainin kaupungin lesken pojasta esiintyy vain Luukkaalla. Ihmekertomuksena se poikkeaa monista muista sen suhteen, ettei siinä mainita uskoa. Usein parantamiskertomuksiin liittyy jonkinlainen ilmaus joko parannettavan tai apua pyytävän uskosta. Esimerkiksi muutama lukukappale aiemmin voimme lukea, että halvaantuneessa miehessä ja hänen ystävissään Jeesus ”näkee heidän uskonsa” (Luuk. 5:20).

Mutta tämän päivän kertomuksessa on toisin, eikä se toisaalta hämmästytä, kun tiedämme, että juuri Luukas on se evankelista, joka muita enemmän korostaa Herramme hyvyyttä ja armahtavaisuutta kaikkia apua tarvitsevia kohtaan. Luukas rakastaa köyhiä, heikkoja ja avuttomia, ja hänelle on ilo osoittaa, että Kristus ottaa heidät luokseen, lohduttaa ja auttaa heitä. Heitä on paljon. Nimittäin Jeesuksen kanssa kulki ”suuri joukko muita ihmisiä” ja hetkeä myöhemmin käy ilmi, että leskiäidin ”seurana oli paljon kaupunkilaisia” (Luuk. 7:11–12). Vaikka väkeä on paljon, tärkeää tämän päivän pyhässä tekstissä on nähdä tämän yhden ihmisen kohtalo. Yksi leskiäiti ja hänen ainoa poikansa. Vierellä on monia, mutta äiti on surunsa kanssa yksin.

Kuolinpaarien kantajien kulkue on loputon. Kaupungin edustalla kohtasivat toisensa hautajaissaatto ja Vapahtajamme seuraajien kulkue – kuoleman ja elämän saattueet. Kristus ei kuitenkaan kiinnitä huomioita väen paljouteen, kulkueeseen itseensä, vaan kaiken keskeltä hän näki sen yhden, surun murtaman naisen. ”Kun Herra näki naisen, hänen kävi tätä sääliksi”, kuulimme sanottavan (Luuk. 7:13) Evankeliumin jokainen jae on merkityksellinen ja monella tavalla opettavainen. Myös tämä.

Näkeminenhän on huomion kohdentamista, huomioon ottamista. Näkemisellä osoitamme kiintymystä, huolenpitoa ja rakkautta. Katsomatta jättämisellä puolestaan välinpitämättömyyttä.

Jokaiselle on tärkeää, että on olemassa joku, joka näkee, ottaa huomioon. Tässä ei oikeastaan voi olla mistään muusta kyse kuin ihmispersoonan kohtaamisesta ja hänen sydämeensä näkemisestä. Huomaammeko todella vierellä olevan, vai noteeraammeko hänet vain ulkonaisesti näkemättä ja kuulematta hänestä yhtään mitään? Kohtaammeko toisen ihmisen siten, että katseemme hakeutuu jo hänen olkapäittensä yli etsien seuraavaa kohdetta? Aito näkeminen on pysähtymistä ja toisen asemaan asettumista. Näkeminen on rakkautta toista ihmistä kohtaan. Toisessa ihmisessä näemme itse Kristuksen, kuten kirkkomme opettaa.

Myös Kristusta itseään todella ravisuttaa, kun hän näkee lesken epätoivon. Meidän aikamme ihminen on taitava valittamaan. Ihmiset moittivat Jumalaa välinpitämättömyydestä, siitä että hän ei välitä ihmisestä. Tämä evankeliumin jae jo yksin riittää osoittamaan vääriksi tällaiset moitteet. Kun Jumala näkee ihmisen, hän täyttyy säälistä. Jeesus on Isän Jumalan inhimilliset kasvot. Kaikki mitä hän tekee, paljastaa jotakin Jumalan olemuksesta.

Jumalan sääli ei ole samanlaista kuin meidän säälimme: pelkkiä tunteita. Jumalan säälillä on uutta luova voima. Jumala ei väsy koskaan luomasta ja luomasta uudelleen. Ja kun Kristus pysähdytti voimakkaalla otteellansa paarinkantajat, hän alkoi luomaan jotain tulevaa, uutta elämää. Hän antautui taisteluun kuoleman valtaa vastaan ja palautti elämään ja äidille juuri kuolleen nuorukaisen. 

Nainin lesken pojan herättäminen kuolleista ennakoi Kristuksen ylösnousemusta. Hänetkin lopulta kannettiin hautaan, mutta tämä hauta tyhjeni. Hänen kuolemassaan kuolema menetti ratkaisevasti valtansa meihin ihmisiin.

Kuolinpaarien kantajien kulkue on edelleen loputon. Tänään haluan jokaisen kysyvän itseltään ”makaanko paareilla vai olenko liikkeellä”. Jos makaamme ja tuhlaamme kallista elämämme aikaa, sanoisi Kristus tänään: ”minä käsken sinua: nouse!” (Luuk. 7:14). Ja sellaiselle ihmiselle, joka on lukkiutunut itse rakentamaansa itsekeskeisyyden, itsekkyyden ja itsesäälin hautaan, voisi hän sanoa jotain seuraavaa: ”Lakkaa katsomasta vain omaa napaasi, tee hyvää, elä rakkaudelle, ala pyöriä Jumalasi ympärillä, joka on sinut luonut.”

Meidän on heräteltävä aistejamme ja kuultava jatkuvasti Herramme ääni väen paljouden keskeltäkin. Meidän on sallittava tulla herätetyiksi, jotta puolikuolleiden sijaan meistä tulisi oikeasti eläviä ihmisiä. Silloin olemme iloksi myös monille muille, ennen kaikkea läheisillemme. Aamen.

© Suomen ortodoksisen arkkipiispan kanslia, Liisankatu 29 A 8, 00170 Helsinki, puh. 020 6100 240, helsingin.hiippakunta@ort.fi