Opetuspuhe Kristuksen kirkastumisen juhlana Porvoossa

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Vietämme Herramme Jeesuksen Kristuksen kirkastumisen juhlaa. Päivä on yksi kahdestatoista kirkkovuoden suuresta juhlasta. Samalla saamme kiitollisuudella juhlistaa tämän pyhäkön 30-vuotista taivalta. Kristuksen kirkastumisen juhla on kirkkomme liturgisen vuosikierron historiassa aikanaan asettunut vietettäväksi neljäkymmentä päivää ennen kunniallisen ja eläväksitekevän ristin ylentämisen juhlaa, jolloin muistelemme Kristuksen ristiä ja kärsimyksiä. Juhlapäivää vietetään synoptisissa, eli kolmessa ensimmäisessä evankeliumissa mainitun Taaborin vuoren tapahtuman kunniaksi. Kolmen evankelistan kirjaama tapahtuma osaltaan myös todistaa, että se painui lähtemättömästi opetuslasten muistiin. Se arkinen ihminen, jossa Jeesus eli ja jonka hahmosta oli vaikea tunnistaa luvattua Messiasta, riisuutuu kirkastusvuorella pois ja me saamme kuin välähdyksenomaisesti katsella hänen kirkkauttaan. Verho näkyvän ja näkymättömän maailman väliltä katoaa kiitäväksi tuokioksi, kuten eilen suuressa ehtoopalveluksessa kuulimme laulettavan: ”Ristinkärsimyksiesi edellä Sinä otit kanssasi opetuslapset korkealle vuorelle, kirkastuit heidän edessään ja valistit heidät voiman siteillä.”

Vanhan testamentin profeettojen todistuksesta puhuu meille päivän epistolateksti: ”He ovat ennustaneet ja puhuneet teidän osaksenne tulevasta armosta ja tutkineet, mihin ja millaiseen aikaan heissä vaikuttava Kristuksen Henki viittasi todistaessaan Kristuksen kärsimyksistä ja niitä seuraavasta kirkkaudesta” (1. Piet 1:10–11). Kirkastusvuoren valo saa merki­tyksensä siitä, että pyhää vuorta verhoaa edessä häämöttävä pitkäperjantain pimeys. Kristus nousee kirkastusvuorelle, mutta on samalla matkalla Golgatalle. Juuri tämä liikesuunta Kristuksen elämässä on hyvä tänä juhlapäivänä tiedostaa. Kirkastuskertomusta edeltää kohta, jossa mestari puhuu ensimmäisen kerran oppilailleen kärsimyksestään. Pietari, yksi kolmesta oppilaasta kirkastusvuorella, reagoi tähän ilmoitukseen voimakkaasti sanomalla ”Jumala varjelkoon, sitä ei saa tapahtua sinulle, Herra.” (Matt. 16:22.) Taaborin vuorelta laskeuduttaessa Jeesus viittaa uudelleen siihen, mitä on edessä. Ja pian kirkastusvuorikertomuksen jälkeen seuraa vielä kolmas kärsimysilmoitus. Näiden yhteydessä Matteus ei enää puhu Pietarin vastustuksesta.

Toinen rinnastus, jonka voimme tänään tehdä ajatellen päivän tekstikokonaisuutta, on kirkastusvuoren ja Kristuksen kasteen yhteenliittymä. Jeesuksen julkinen toiminta alkaa Jordanilta ja juuri kun Johannes Kastaja oli kastamassa Kristusta, kuului taivaasta ääni ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt.” (Matt. 3:17) Sanat ovat samat, jotka kuullaan kirkastusvuorella, mutta kehottavat vielä ”kuulemaan häntä.” (Matt. 17:5)

Kertomukset kasteesta ja kirkastusvuoresta osoittavat molem­mat Isän ja Pojan suhdetta. Matteuksen evankeliumin kokonaisuudessa näiden kahden tunnustustapahtuman ääreltä meidän on vielä siirryttävä Jeesuksen kuolinkertomukseen, Golgatalle. Vain Jordanin ja kirkastusvuoren yhteydessä voimme ymmärtää sen järisyttävyyden ja syvyyden. Evankeliumissamme Pietari sanoo kirkastusvuorella: ”Herra, meidän on hyvä olla tässä. Jos tahdot, teen tänne kolme majaa.”

Heprealaiskirjeessä puhutaan Kristuksesta uuden liiton ylim­mäisenä pappina, joka toimittaa palvelustaan ”taivaan pyhäkössä, todellisessa pyhäkköteltassa, jota ei ole pystyttänyt ihminen vaan Herra itse.” (Hepr. 8:2.) Pietari ei saanut rakentaa majaa eikä pystyttää telttaa. Mutta kuva majasta tai teltasta on kulkenut Jumalan kansan mukana kalliina ja rakkaana uskon ja toivon kuvana. Jerusalemin tuolla puolen on taivaallinen pyhäkköteltta joka pysyy ja jossa Kristus itse toimittaa palvelustaan.

Meitä kutsutaan tekemään matka. Tämän ajan ihminen näyttää kaipaavan yhä vahvempaa pyhyyttä, pyhyyden kosketusta elämässään. Hän kaipaa kirkastusvuorelle. Nousu kirkastusvuorelle antaa voimia ja rohkeutta kulkea pi­meydessä, siinä pimeässä laaksossa, josta kristilliset kilvoittelijat niin paljon puhuvat ja veisaavat. Mutta vielä olemme matkalla. Olemme matkalla myös yhdessä. Voisimmeko nähdä itsemme ja toinen toisemme yhä enemmän pyhiinvaeltajina ja hengellisinä matkakumppaneina? En kulje tietä yksin, vaan rinnallani kulkee matkatovereita.

Täällä Porvoossa matkaa on yhdessä taitettu jo monta vuotta. Muistakaamme tänä juhlapäivänä Heprealaiskirjeen vakuutus, että Kristus elää ikuisesti rukoillakseen meidän puolestamme, meidän matkalla olevien ja kirkkautta kaipaavien puolesta. (Hepr. 7:25.) Aamen.