Opetuspuhe Kaikkien pyhien sunnuntaina Hämeenlinnassa

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Vietämme tänään ensimmäistä helluntainjälkeistä sunnuntaita, joka on omistettu kaikkien pyhien muistolle. Marttyyrien, askeettien, kirkon suurten opettajien sekä pyhittäjäisien ja -äitien ohella muistelemme tänään kaikkia niitä pyhiä ihmisiä, jotka Jumala on lahjoittanut kautta aikojen meidän kanssakilvoittelijoiksemme. Tämä juhlapäivä merkittiin ortodoksiseen juhlakalenteriin jo 400-luvun alussa.

Päivän juhlan sanoma on sidottu marttyyreihin, koska Pyhä Henki herätti opetuslasten joukosta todistajia, jotka olivat valmiit elämään todeksi Herramme opetukset. Jumalan sana sai heidät liikkeelle. He kokivat Pyhän Hengen vuodattamisessa Jumalan valtakunnan tulleen lähelle, ja tämä pelastuksen sanoma oli vietävä pikimmiten kaikkeen maailmaan, kuten Kristus oli käskenyt.

Kreikankielinen sana martys tarkoitti alun perin todistajaa tai silminnäkijää. Muun muassa Kristusta itseään kutsutaan Ilmestyskirjassa ”luotettavaksi todistajaksi” (Ilm. 1:5) ja jo apostolien aikaan sanaa voitiin käyttää henkilöstä, joka voi kärsiä tai kuolla sen tähden, mitä hän todistaa. Uudessa testamentissa todistaminen ja kärsiminen liittyvät joskus synonyymien tavoin yhteen: ”jos kerran kärsimme yhdessä Kristuksen kanssa, pääsemme myös osallisiksi samasta kirkkaudesta kuin hän,” sanotaan Roomalaiskirjeessä (Room. 8:17). Ensin todistajia olivat kaikki, jotka tunnustivat uskonsa, mutta vähitellen toisen vuosisadan aikana marttyyri- sanaa ruvettiin käyttämään erityisesti niistä, jotka olivat menettäneet henkensä Kristuksen tähden. Usein kuolemanrangaistuksen saamiseen riitti kristittynä oleminen, todisteita ”rikoksista” ei tarvittu. Kirkkoisä Tertullianus tiivistää pohdiskelut vainojen perimmäisistä syistä näin: ”Te voitte kiusata, kiduttaa, tuomita ja tuhota meitä. Teidän vääryytenne on todiste meidän syyttömyydestämme. Siksi Jumala antaa meidän kärsiä näin. Siksi teidän suurinkaan julmuutenne ei hyödytä mitään, se enemminkin houkuttelee meidän uskontoomme. Joukkomme kasvaa joka kerran kun leikkaatte satoa: kristittyjen veri on siemen.”

Kun tämän juhlapäivän kirkkoveisussa puhutaan siitä, että marttyy­rien veri on ikään kuin seurakunnan purppuraan pukeutumista, niin sen kautta meitä opetetaan ymmärtämään, että marttyyrien uskossa Jumalan valtakunta oli Kristuksessa tullut jo tähän maailmaan. Mart­tyyrius on varauksetonta uskon todistamista ja tunnustamista. Se on elämää totuudessa ja Jumalan valtakunnan kokemuksessa.

Tietysti me kaikki olemme heikkoja. Ainahan me viehätymme asi­oihin, jotka vievät huomiomme pois Jumalasta ja siitä, miten Hänen tahtoaan täyttäisimme. Mutta tämänkin Jumala tietää. Aina kun kään­nymme tämän maailman asioista Jumalan puoleen, hän ottaa meidät ilolla vastaan. Hän kutsuu meitä jatkuvasti Poikansa hääaterialle, ehtoolliselle, eikä käännytä ketään katumuksella sitä lähestyvää takaisin. Näin me heikkoinakin ihmisinä kykenemme täyttämään todistajan tehtävämme. Kristus itse tulee meidän voimaksemme ja tukijaksemme.

Alkukirkon kristityt pysyivät uskollisesti apostolien opetuk­sessa, keskinäisessä yhteydessä, leivän murtamisessa ja rukoukses­sa. Ehtoollisyhteydessä on kirkossa aina ollut koettavissa Jumalan valtakunnan läheisyys. Pyhään ehtoolliseen osallistumisessa on aina koettu Jumalan valtakunnan asteittainen toteutuminen. Vain ehtoollisessa yhteytemme Kristukseen tulee täydellisek­si. Ja tämä on se tie, joka vie meidätkin kaikkien pyhien yhteiseen joukkoon. Näin tämä pyhäpäivä, kaikkien pyhien sunnuntai ei ole vain marttyyrien muiston päivä vaan meidän kaikkien yhteinen juhlamme.

Siunatkoon hyvä ja ihmisiä rakastava Jumala meidän kokoontumisemme niin, että voisimme tämänkin pyhän liturgian jälkeen elämässämme palvella Jumalaa ja lähimmäisiämme palavalla rakkaudella. Aamen.