Olet täällä

Opetuspuhe Kaakkois-Suomen ortodoksisten seurakuntien liitosjuhlassa Lappeenrannassa Jumalansynnyttäjän suojeluksen kirkossa

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Olemme kokoontuneet juhlistamaan Kaakkois-Suomen ortodoksisten seurakuntien yhteenliittymää. Päätös Kotkan, Haminan ja Lappeenrannan seurakuntien yhdistymisestä tulee varmasti värittämään tämän alueen ortodoksien elämää vielä monen aikakauden ajan.

Miten tiettyä aikakautta voisi kuvailla? Yleensä historian oppikirjat kuvaavat sitä sotien ja hallitsijoiden kautta. Romaanikirjallisuus sen sijaan ottaa reippaammin kantaa. Voimme sanoa, että kirjallisena tuotteena evankeliumikin heijastaa omaa aikaansa. Tänään päivän pyhä teksti tulee Kaakkois-Suomesta katsottuna kaukaa, nimittäin Libanonin Tyroksen ja Sidonin seudulta, jossa Jeesus ja hänen opetuslapsensa olivat matkoilla. Matka Galileasta, Gennesaretin järven rannoilta näihin Välimeren kaupunkeihin ei ollut tuona aikana kovin pitkä nuorten miesten käveltäväksi. Tyrokseen oli noin 80, Sidoniin ehkä 120 kilometriä. Matka näihin kaupunkeihin oli siis lyhyempi kuin Juudeaan ja Jerusalemiin, ja alueella liikkuminenkin oli vaivatonta rauhan vallitessa.

Meille ei kerrota, mitä varten Kristus oli lähtenyt oppilaineen näihin satamakaupunkeihin. Ehkä hän halusi näyttää seuraajilleen vähän suurempia kalavesiä ja suurkaupungin sykettä galilealaisen maalaiselämän vastapainoksi. Tyroksessa ja Sidonin kaduilla oli varmasti koettavissa tuona aikana suureen maailmaan kuuluvaa menoa ja vilskettä verrattuna vaikkapa pienen Kapernaumin uneliaaseen kylänraittiin.

Tyroksessa sitten muuan nainen sai tietää, että tämä galileanjuutalainen parantaja oli tullut hänen kotikaupunkiinsa. Naisesta päivän evankeliumi ei kerro muuta kuin että hän oli kanaanilainen, seudun asukas. Naisen tytär oli vaikeasti sairas mieleltään. Tyttäressä oli evankeliumin mukaan paha henki. Voimme arvella tekstimme pohjalta naisen elämäntilanteesta eri asioita. Voimme päätellä, että sairaan tyttärensä äitinä ja hoitajana hän oli merkitty ihminen. Häntä ehkä arvioitiin tyttärensä sairauden perusteella. Tuo sairaus pelotti ja kammotti hänen lähimmäisiään. Ehkä hän kantoi häpeää, ehkä syyllisyyttä tyttärensä sairaudesta. Emme voi tietää.

Mutta yhden asian voimme tekstistämme varmuudella aistia. Tämä valittuun kansaan kuulumaton nainen oli uskalias. ”Herra, Daavidin Poika, armahda minua!” hän huusi huutamasta päästyään ja seurasi Jeesusta. (Matt. 15:22) Eikä Jeesus heltynyt, vaikka tämä nainen heittäytyi maahan ja pyysi apua. Päinvastoin. Saatu vastaus saattaa kuulostaa jopa tylyltä: ”Ei ole oikein ottaa lapsilta leipä ja heittää se koiranpenikoille,” sanoi Kristus. (Matt. 15:26) Lapsilla hän tarkoitti Abrahamin lapsia, ei tämän naisen sukukuntaan kuuluvia.

Jeesus tiesi, mikä näkymätön muuri erotti hänet ja hänen kansansa ympärillä asujista. Kun hän ja opetuslapset kävelivät Tyroksen katuja, he saattoivat muistella profeetta Jesajan kaupungista kertovaa pilkkalaulua. Jeesus myös palautti paikalla olijoiden mieliin juutalaisten pyhän sovinnaissäännön: sen loukkaamattoman rajan, muurin, joka erottaa oikein uskovat ja harhaoppiset, sopivan ja sopimattoman, puhtaan ja epäpuhtaan, meikäläiset ja muukalaiset. 

Mutta eikö meillä kirkon jäseninä tulisi nimenomaan olla mielenkiintoa Israelin ”kadonneisiin lampaisiin”? Eikö meidän tule juuri lähestyä kirkosta vieraantuneita?

Vaikka tämä muuri näytti kohonneen naisen eteen, hän ei hellittänyt. Tämä usko on juurikin sitä uskoa, jota sanotaan myös uskallukseksi, sillä ihminen uskaltaa sen varassa ylittää ennalta-asetettuja sovinnaisrajoja. Tämä usko on sitä uskoa, joka saa ihmisen kurottautumaan kohti näkymätöntä välittämättä muiden mielipiteistä. Se on juuri sitä uskaliasta uskoa, minkä varassa ihminen lähtee kahlaamaan Kaakkois-Suomen talvisissa umpihangissa, kun auraamaton tie on tukossa. Se on hiljaista luottamusta, jonka vallassa ihminen rukoilee: ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä!

Herramme ylitti pystytetyn pyhän rajan ja sanoi apua pyytäneelle: ”Suuri on sinun uskosi, nainen! Tapahtukoon niin kuin tahdot.” (Matt. 15:28) Ja tytär parani. Tässä hellittämättömässä rukouksessa ja uskossa, luottamuksessa Kristuksen apuun, on kanaanilainen nainen esikuva ja haaste kaikelle kirkolliselle toiminnalle aina Tyroksen ja Sidonin seudulta Lappeenrannan, Kotkan ja Haminan alueelle saakka. Sairaan tytön äidin usko ei perustunut mihinkään valmiiseen kaavaan, se oli spontaani reaktio, joka puristui hänestä ulos kenenkään pakottamatta. Hän uskoi tietämättään, jopa ennen kuin kukaan oli sitä häneltä vaatinut. Kaavoja, muureja ja rajoja on joskus rikottava uuden ja aidon tieltä.

Kristus itse on elämän leipä. Hänen kauttaan on tarjolla koko taivas. Kun on nälkä, murutkin kelpaavat. Ellei ole nälkää, kokonainen leipäkin menettää arvonsa. Mutta murukin riittää, kun Herramme ja Vapahtajamme sen antaa. Aamen.

© Suomen ortodoksisen arkkipiispan kanslia, Liisankatu 29 A 8, 00170 Helsinki, puh. 020 6100 240, helsingin.hiippakunta@ort.fi