Opetuspuhe Helsingin, Lahden ja Hämeenlinnan seurakuntien juhlassa Uspenskin katedraalissa
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!
Olemme kokoontuneet juhlistamaan Lahden ja Hämeenlinnan ortodoksisten seurakuntien liittymistä yhteen Helsingin seurakunnan kanssa. Tämä päivä on muutoinkin ainutlaatuinen, monien juhlien päivä. Kirkkomme kalenterin mukaan tänään on myös publikaanin ja fariseuksen sunnuntai, kansainvälinen ortodoksisten nuorten päivä sekä Herran temppeliintuomisen juhla, joka on yksi kahdestatoista suuresta juhlasta ja jonka evankeliumin me juuri kuulimme.
Päivän pyhä teksti on osa laajempaa kirjallista kokonaisuutta, joka alkaa Jeesuksenympärileikkauksesta ja nimensaannista ja päättyy kokoavaan toteamukseen Jeesuksen kasvamisesta viisaudessa, iässä ja armossa. Evankelista kuvaa tekstin alussa, kuinka Maria ja Joosef täyttävät perinteisen juutalaisen hurskauselämän ihanteet ympärileikkaamalla poikansa kahdeksan päivän ikäisenä ja suorittamalla lain mukaiset puhdistautumisriitit. Luukkaan kertomus liittyy Kristuksensyntymäkertomuksen kokonaisuuteen, jossa hänen vanhempansa ovat matkalla Betlehemistä takaisin kotiinsa Nasaretiin. Matkalla he pysähtyvät Jerusalemiin suorittamaan lain vaatiman puhdistautumisen ja ”Kun he olivat tehneet kaiken, mitä Herran laki vaati, he palasivat Galileaan kotikaupunkiinsa Nasaretiin.” (Luuk. 2:39)
Jeesuksen vanhempien lisäksi evankeliumista astuu eteemme lohdutusta odottava hurskas juutalainen vanhus Simeon. Itse asiassa teksti ei kerro Simeonin ikää, mutta lupaus siitä, että tämä saa vielä ennen kuolemaansa nähdä Messiaan, viittaavat siihen, että hän on iäkäs. Simeon-vanhus toimikoon tänään historiallisena päivänä 02.02.2020 oppaanamme, kun lähdemme päivän tekstistä etsimään tietä uuden seurakuntarakenteen suojissa.
Juhlan evankeliumin johtava ajatus on, että Kristus on ajan keskus. Hänessä ovat aikakaudet vaihtuneet. Uuden liiton perustaja vanhan liiton hurskaan sylissä – siinä on tämän juhlapäivän merkitys yhteen kuvaan tiivistettynä! Evankeliumista voidaan havaita, miten vanhaa on arvostettava. Uutta voidaan rakentaa vain vanhan pohjalle. Jeesuksen vanhemmat menettelivät tarkoin, kun tahtoivat suorittaa vanhan liiton rituaalit itse temppelissä, eikä vain kyläpapin edessä. Jerusalemin temppelin arvostusta kuvastaa sekin, että temppelistä löytyvät hurskaimmat juutalaiset. Siellä viettivät elämänsä Simeon ja Hanna. Kun Jumala luo uutta, hän ei suinkaan kulje sen vanhan ”kirkkokansan” ohitse, joka uskollisimmin on pannut häneen toivonsa. Uusi on kirkon historiassakin syntynyt lukuisia kertoja sen vanhojen elementtien parhaista osista.
Uutta saamme aina kuitenkin odottaa. Ja odotusta on meidänkin ajassamme paljon, myös täällä pääkaupungin sykkeessä. Kirkon tulevaisuus ratkaistaan yhä useammin juuri kaupungeissa – näin monet arvioitsijat ainakin väittävät. Oletus ei ole uusi. Jo apostoli Paavali kulki kaupungista kaupunkiin, Efesoon, Korinttiin ja Roomaan. Kaupunkiin meneminen on vuosisatojen ajan ollut merkki halusta mennä sinne, minne kansa kokoontuu. Kaupungeissa ja sen eri lähiöissä odotetaan paranevia aikoja, elintason nousua, elämisen helppoutta ja vaikeuksien tasaantumista miellyttäväksi, jopa nautintorikkaaksi kulkutieksi. Aina tämä ei oman elämämme kohdalla toteudu, mutta Vanhan liiton hurskaan Simeonin esikuvallisuus on kuitenkin ennen muuta siinä, että hän nimenomaan oli avoin Jumalan uudelle ajalle. Kun hän syvästi kiitollisena sanoi menevänsä rauhaan, hän ei puhunut kuolemastaan, haudan rauhasta. Simeonin sanat lepoon pääsemisestä tuovat pikemminkin mieleen yövartiossa olleen, jonka vahtivuoro on päättynyt. Jumala, joka oli ottanut hänet palvelukseensa, päästi hänet nyt profeetan virasta. Joku toinen sai tulla hänen paikalleen. Tällaista joustavuutta tarvitaan nykyaikanakin. Kirkkomme seurakuntakentän hallinnolliset muutosratkaisut ovat tästä oiva esimerkki. Emme pura vanhaa, vaan rakennamme uutta vanhan pohjalle.
Päivän juhlatekstistä piirtyy myös esiin kysymys siitä, miten voimme olla oikealla tavalla avoimia uudelle ajalle. Simeonin kiitosvirsi on todistus muuttumattomasta Ilosanomasta, mutta samalla se on myös esimerkki ajan oikeasta seuraamisesta. Se on kiitosta siitä, että Jumalan teot alkavat toteutua uudella tavalla ja uudessa valossa. Ja valon juhliahan meidän kirkossamme on useita: esimerkiksi taakse jäänyt joulu toi pimeän ajan keskelle Kristus-lapsen valon ja edessä siintävä Vapahtajamme ylösnousemusjuhla loistaa auringon lailla Golgatan kukkulalta.
Paljastava valo pakottaa ensinnäkin rehellisyyteen, avoimuuteen ja läpinäkyvyyteen. Ei ole sattumaa, että rikoksia ja vääryyksiä nimitetään pimeyden teoiksi. Evankeliumi on kuin valokeila, joka laittaa ihmisen tutkimaan itseään. Toiseksi valo on opas ihmisen tiellä. Pimeää polkua on helpompaa edetä, jos kädessä on lamppu. Ilman valoa ihminen on vaarassa eksyä ja joutua harhateille. Elämässä tulee eteen tilanteita, joissa ihmisen oma valo ei riitä. Harkintakyky horjuu, tietoa on vähän, valintoja on vaikea tehdä, omat mielenliikkeet aiheuttavat epävarmuutta. Silloin tarvitaan muiden tuomaa valoa.
”Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelas tuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.” (Luuk. 2:29–32) Vanha aikakausi väistyy, uusi astuu sen sijaan. Tätä vanhurskaan Simeonin rukousta luetaan kirkossamme jo kaisessa ehtoopalveluksessa. Elämämme iltaan ehtineinä me kiitämme Herraa, mutta samalla pidämme mielessämme toivon ja uskon, tulevan ajan odotuksen. Usko, toivo ja unelmat ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin leipä. Jokaisella organisaatiolla on nykyään toimintastrategia ja siihen sisältyvä visio, näky tai unelma siitä, millaiseksi yhteisö haluaisi tulla tai mitä se haluaisi saada aikaan. Kirkot ja seurakunnat eivät tee tässä poikkeusta. Mutta samoin meillä jokaisella on hyvä olla jonkinlainen työnäky tai unelma siitä, minkälaiseksi haluamme tulla tai mitä haluaisimme tehdä, miten elää. Silloin kun toivo paremmasta on sammunut eikä ole mitään, mitä odottaa tai mihin pyrkiä, silloin kuolema ottaa tilansa. Yhteinen visio, yhteinen toivo ja yhteiset näyt ovat sen sijaan valtava voimavara ja elämänilon lähde. Ne pitävät meidät myös kirjaimellisesti hengissä ja kiinni elämässä. Aamen.
