Opetuspuhe Hangon kirkon temppelijuhlassa
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!
Päivän evankeliumissa kuulimme useista kärsivistä ihmisitä, joita hätä ajoi Jeesuksenluo. Aina eivät avunhakijat kyenneet tulemaan omin voimin. Päivän tekstin kuvaama halvaantunut mies tuli Kristuksenluo toisten kantamana. Markuksenja Luukkaankertomuksista tiedämme, että Jeesuksen ympärille kotiin oli sillä kertaa kokoontunut paljon kansaa, mikä teki pääsystä hänen luokseen vaikean. Siksi halvaantuneen läheiset nostivat – luultavasti kaisloista rakennetun – katon syrjään ja laskivat miehen laverivuoteella Jeesuksen eteen. He eivät vieroksuneet vaivannäköä, sillä he tunsivat suurta hätää kärsivän lähimmäisensä tilasta ja halusivat auttaa häntä. He myös todella uskoivat Jeesuksen parantavan hänet.
Elämässämme voi olla monenlaisia esteitä, jotka on asetettu meidän eteemme matkallamme Vapahtajamme luo. Joku voi todeta, ettei hänellä ole aikaa hiljentyä Jumalan sanan vastaanottamiseen tai rukoukseen, sillä hektinen arki ja sen moninaiset asiat täyttävät päiväjärjestyksen kokonaan. Myös toiset ihmiset saattavat tulla esteeksi tiellämme Jeesuksen luo, mutta päivän evankeliumin halvaantuneella oli onni omistaa sellaisia ystäviä, jotka kantoivat hänet sanan varsinaisessa merkityksessä Kristuksen luo. ”Kun Jeesus näki heidän uskonsa, hän sanoi halvaantuneelle: ’Ole rohkealla mielellä, poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi,” (Matt. 9:2) kuulimme sanottavan kantajien uskosta. Ei siis ollut samantekevää, uskoivatko kantajat vai eivät. Alkukristillisyyden eräs luonteenomaisin piirre oli, että uskossa vahvemmat kantavat heikompia ja seurakunnan usko puolestaan kantaa yksityisen uskoa. Näin taitaa olla myös tänä päivänä, vaikkei meiltä kysyttäisikään sisäänpääsyehtona Jumalan valtakuntaan uskomme mittamäärettä, sen suuruutta. Meiltä odotetaan jättäytymistä sellaisina kuin olemme, kaikkine heikkouksinemme ja vaivoinemme, Suuren Vapahtajamme käsiin.
Päivän evankeliumi pakottaa meidät kuitenkin pohtimaan muitakin kuin sairauteen taikka vankkumattomaan uskoon liittyviä asioita. Ja kuten tavallista, evankeliumi, ilosanoma kääntää näkökulmamme päälaelleen. Nimittäin tekstikuvauksessa voimme nähdä opetuksen äärelle kokoontuneen uskonyhteisön ja opetuksen puhtautta vahtivien auktoriteettien, lainoppineiden sekä Jeesuksen välisen vuoropuhelun. Auktoriteetit olivat paikalla arvostellakseen. Se oli heidän tehtävänsä. Mikäli palaamme evankelista Markuksen kertomukseen, huomaamme, että kodin hengellisessä tilaisuudessa ovat läsnä ne etuoikeutetut, jotka löysivät ensimmäisinä paikan, mutta samalla ryöstivät tilan toisilta. Koti, jossa Jeesus julisti sanaa, tuli ikään kuin rajoitteeksi taikka esteeksi. Katto oli purettava sisäänpääsyä varten.
Onko Markuksen evankeliumin koti kuva aikamme kirkosta, jonne hätä ei tahdo päästä sisään? Tarjoaako seurakuntayhteisö tilaa halvaantuneelle, avuttomalle ihmiselle? Onko kirkko vahvojen ja onnistuneiden yhteisö, missä ei uskalla olla heikko, huono, epäonnistunut, väsynyt, henkisesti halvaantunut tai muulla tavoin vammautunut? Kun kuuntelemme opetusta kirkossa ja elämme todeksi sakramenteissa tarjotun pelastuksen, asetummeko vielä tällöinkin poikkiteloin Jumalan työn tielle, jotteivat heikot mahtuisi tai uskaltaisi kirkkoomme sisälle? Uskoa voi evankeliumin hengen mukaisesti olla joskus jopa enemmän ulkopuolella, kuin paikkansa sisäpiiristä ensin varanneiden keskuudessa.
Kaavoja on joskus rikottava, kattoja siirrettävä pois. Elämämme liike on turhan usein pysähtynyt jähmettyneisiin kaavoihin, tottuneisiin kuvioihin. Kristus osoittaa omalla elämällään, että kaavojen rikkomiseen sisältyy suuri vaara, mutta juuri tässä vaarassa piilee sen paradoksisuuskin. Kaavojen rikkominen on kirkon avoimen ja luovan jäsenen osa. Hän todistaa aitoudessaan läsnäolollaan Kristuksen elämästä.
Kristus tiesi, mitä hänen eteensä tuotu mies tarvitsi. Vapahtaja ei aluksi parantanut sairaan ruumiillista vammaa, vaan antoi hänelle ensin synninpäästön. Hän ei nähnyt halvaantuneessa vain ulkonaisen sairauden runtelemaa miestä, vaan samalla sisäisesti kahlehditun ihmisen, jota painoi syyllisyyden tunto Jumalan edessä. Synnin aiheuttamasta syyllisyydestä vapautuminen on tärkeä kysymys, jonka rinnalla kaikki muut kysymykset ovat toisarvoisia. Vaikka ihminen olisi maailman silmissä onnellinen, rikas, ihmisten ihailema, hyvinvoiva ja terve, on hän köyhä ja halvaantunut, jos hänellä on synnin taakka tunnollaan. Syntinsä anteeksi saanut ihminen on puolestaan Jumalan edessä rikas, vaikka hänen täytyisi elää tässä maailmassa suurten vajavaisuuksien kanssa. Sairaus ei voi erottaa meitä Jumalasta niin kuin ei mikään muukaan ajallinen ahdistus.
Lopulta Jeesuksen tapa toimia päivän tekstin kuvaamassa tilanteessa paljastaa niin uskon kuin epäuskonkin – ”Jeesus näki heidän uskonsa” (Matt. 9:2) ja ”Jeesus näki, mitä he ajattelivat,” (Matt. 9:4) kuten kuulimme luettavan. Tuo raja uskon ja epäuskon välillä on olemassa. Vapahtajamme vetää tuota rajaa tänäänkin, kun hän tutkii mielemme liikkeitä ja asenteitamme. Ja arvostelijoiden, jotka kuvittelevat olevansa sisäpuolella ja oikeassa jumalasuhteessaan, hän paljastaa olevan ulkopuolella ja epäuskon vallassa. Hän osoittaa ulkopuoliseksi tuomitun, synnin halvaannuttaman kuuluvan sisälle armon ja anteeksiannon piiriin.
Saatamme tunnistaa itsemme milloin kannettavan, milloin kantajan roolissa. Molemmat kysyvät suostumusta – olla valmis kantamaan toisia tai suostua kannettavaksi. Lopulta Vapahtajamme etsii tänään kantajan käsiä ja kannettavan sielua. Hän etsii rukoilevia sydämiä, taluttajia. Siksi kysyn tänään tänne pyhien apostolienvertaisten Vladimirinja Maria Magdaleenankirkon temppelijuhlaan kokoontuneilta seurakuntalaisilta – olisiko jollakin teistä taluttamisen armolahja, että voisitte tuoda tämän ajan halvaantuneita Herramme Jeesuksen Kristuksen tykö? Ehtoollispöytä on katettu. Käykäämme siihen maistamaan Herramme hyvyyttä ja anteeksiantoa toinen toistamme tukien. Aamen.
