Luento: "Pyhät ja rukous"

Pyhien elämää käsittelee laaja kirjallisuus. Kreikaksi, latinaksi, arabiaksi ja slaaviksi kirjoitetut tekstit alkavat varhaiskeskiajalta ja ulottuvat nykyaikaan asti.

Pyhien elämänkertakirjallisuudesta, hagiografiasta, ei kuitenkaan juuri löydy erillisiä kokonaisuuksia rukouksesta. Miksi?

Vanhan kirkon perinteessä ei tunnettu sellaista termiä kuin ”hengellinen elämä”.

Spiritualiteetti, kuten sitä nykyään kutsutaan, oli erillisenä ilmiönä tuntematon käsite myös kirkon pyhille. Heillä ei ollut hengellistä elämää, oli vain elämä. Kirkon liturginen elämä ja rukous eivät olleet pyhille ihmisille tunne-elämyksiä tai henkisiä kokemuksia varten.

Itse asiassa ”sisäiseen” tai ”hengellisen” elämään keskittyneet olivat useasti harhaoppisia, gnostilaisia, esoteerikkoja tai manikealaisia, joihin kirkko suhtautui kielteisesti.

Kirkon pyhät isät eivät puhuneet hengellisestä elämästä, vaan ihmisestä, joka etsii fyysisen ja henkisen ihmisyytensä tasapainoa.

Jokapäiväinen elämä ei ollut kirkon pyhille ”moraalista” vaan kokonaisvaltaista elämän Herran tahdon etsimistä.

Aineellinen ja henkinen eivät ole vastavoimia

”Minun elämäni Herra ja Valtias”. Näin alkaa 300-luvulla eläneen pyhän Efraim Syyrialaisen paastorukous.

Rukous jatkuu sanoin: ”Estä minusta laiskuuden, velttouden, vallanhimon ja turhanpuhumisen henki”. Myös nämä sanat on kohdistettu ihmiseen kokonaisuutena. Ne eivät ole moraaliopetusta vaan ihmisen rukousta Jumalalle, halua palata elämään kokonaisuutena, henkisen ja fyysisen persoonansa tasapainossa.

Kirkon pyhät eivät myöskään puhuneet ”rukoilevasta ihmisestä” vaan ”ihmisestä rukouksena”.

Ortodoksisessa ikonografiassa tunnetaan Jumalansynnyttäjää esittävä vanha ikoniteema, josta käytetään kreikankielistä rukoilevaa tarkoittavaa nimitystä ”orantti”. Tuossa ikonissa rukousasennossa oleva Maria ei ole vain rukoilemassa, vaan hän on ”Orantis”, koko olemukseltaan rukoileva.

Varhaisen kirkon pyhillä ollut ”rukoilevan elämänasenteen” muuttuminen kapeammaksi ja moraalislähtöiseksi ”hengelliseksi elämäksi” tapahtui pitkään jatkuneessa prosessissa. Eräät ankaraan askeesiin suuntautuneet pitivät henkilökohtaista rukousta hyveistä korkeimpana.

Toisen sykäyksen kokonaisvaltaisen rukoilevan elämänasenteen kaventumiseen saivat aikaan aiemmin mainitut kristilliset skismaatikot, gnostilaiset, kataarit tai manikealaiset. Heille puhdas hengellinen elämä oli turmeltuneen, aineellisen ja maallisen elämän vastavoima.

Kolmannen ryhmän muodostivat ne, joille aineellisuudesta vapaa ”enkelielämä” oli kristillisyyden korkein ihanne.

Kaikissa näissä hengellistä ja maallista jyrkästi jakavissa ryhmissä törmätään jo kirkon alkuvuosisatoina syntyneisiin kiistoihin kristillisyyden syvimmästä olemuksesta.

Areieolaiset pitivät Kristusta vain ihmisenä, Jumalan luomuksena. Piispa Nestorioksen kannattajat, nestorialaiset, puhuivat Kristuksesta vain Jumalana.

Samat ääripäät hengellisen ja inhimillisen välillä löytyvät myös tänään.

Esoterismi, jooga tai buddhalaisuus ovat kaikki ihmisessä olevaa henkisyyden voimaa etsiviä liikkeitä. On eri asia, missä määrin ne voidaan määritellä yhteen sopiviksi kristillisyyden kanssa.

Ihminen rukouksena

Ortodoksisen kirkon isille ihmisen suhdetta Jumalaan määrittää Luojan ja luodun välinen ero.

Maailma on luotu tyhjästä, ex nihilo. Maailman Luoja teki kaiken: ajan, avaruuden, taivaankappaleet, kasvit, eläimet ja lopulta myös ihmisen.

Tämä luomistyö ei kuitenkaan ole valmis vaan se jatkuu. Jumala jatkaa työtään maailmassa vaikuttavien energioittensa välityksellä. Ne ovat maailman elämän edellytys.

Jumala on siis sekä olemus että energiaa. Ihminen on Jumalan kuva ja kaltaisuus ja toimii Hänen energioittensa voimalla. Olemusta ja energiaa kuvataan usein sanaparilla kaunis ja hyvä.

Jumala on olemukseltaan kauneus ja Hän toimii tehden hyvää. Samalla Jumala ikävöi ihmistä, tuota kuvaksi ja kaltaiseksi luotua.

Ihminen on perinyt Luojansa tärkeimmän ominaisuuden, joka on vapaus. Ihminen on siunattu tällä roolilla mutta hän on myös kuvan ja kaltaisuuden suoman vapauden vanki.

Isä meidän –rukouksessa on kohta, jossa pyydetään: "Äläkä saata meitä kiusaukseen". Uuden testamentin alkukielellä kreikaksi lauseen ajatus on pikemminkin "Älä anna meidän joutua kiusaukseen". Siitä käy paremmin selväksi se, että kiusaaja on Saatana ja kiusauksista varjelee Jumala.

Rukouksen keskeinen tehtävä kirkon pyhien mukaan on se, että ymmärrämme pahan mitättömyyden Jumalan suuruuden rinnalla.

Syntiä voidaan verrata yöhön, jonka pimeyden aurinko aina poistaa.

Hyvä hengellinen taistelu

Rukous on kirkon pyhille ”hyvää taistelua”.

Tätä ilmaisua käyttäessään pyhät viittaavat Raamatun tapahtumiin. Samalla tavalla kun Israelin kansa taisteli tiensä vankeudesta vapauteen, me taistelemme synnin yön läpi kohti auringonnousua.

Keskeisellä sijalla taistelussa ovat ihmisen sielun ominaisuudet. Sielussa on voimaa, sillä on luonnollinen tarkoitus ja päämäärä.

Mutta sielu ei käy taistelua yksin. Ihmisen ruumis ei ole isille sielun vihollinen vaan kumppani. Monet pyhistä korostavat, että sielu työskentelee apuna ruumiin eri osissa: näkemässä, kuulemassa, tuntemassa.

Sielun tehtävä on ohjata ihmistä. Ulos kääntyvä tai ”ulkoinen ihminen”, kuten pyhät sanovat, kiinnittää huomionsa ulkoisiin asioihin, rahaan, nautintoihin, valtaan.

Kirkon isät jakavat ihmisen sielussa olevat voimat kolmeen kategoriaan: ne ovat halua (kreik. epithymitikon), tahdon voimaa (kreik. thymitikon) ja järkeä (kreik. logiskon).

Nämä sielua ohjaavat voimat eivät ole negatiivisia vaan sieluun luonnostaan kuuluvia ominaisuuksia ja Jumalan energioiden todistuksia. Sielullisista voimista sydäntä pidetään halun ja voiman tyyssijoina. Järkeä ohjaa isien mukaan ymmärrystä ja erottelukykyä tuottava osa ihmisessä.

Älyn tai järjen voima on näin ollen myös sydämestä kasvavaa viisautta.

Vaikka sielun ominaisuudet ovat lähtökohtaisesti positiivisia, voivat ne ohjata ihmistä myös paheisiin. Halu synnyttää ylensyömisen, ylellisyyden ja itsekeskeisen nuukuuden. Tahto voi viedä suuttumukseen, surumielisyyteen ja ikävään kielenkäyttöön.

Järki puolestaan voi sumentua turhamaisuuteen ja ylpeyteen.

Kaikkia näitä paheita vastaan pyhät isät nostavat vastavoimaksi yhden hyveen. Halun synnyttämiin paheisiin, esimerkiksi ylensyömiseen auttaa paasto ja ylellisyyteen puolestaan askeesi. Järjen sumentumisesta syntyvät turhamaisuus ja ylpeys vaativat pitempää hoitoa.

Tiellä sielun puhtauteen

Ihmisen tärkein tehtävä on sielunsa puhtaudesta huolehtiminen. Tuota työtä johtaa ihmisen järki, joka toimii, kuten filosofi Platon asian ilmaisi, hevosvaljakon ajurin tavoin pitämällä sielun ja sydämen oikealla tiellä.

Varhaisen kirkon isillä sielun puhtauden synonyymi oli juuri oikealla tiellä pysyminen. Paheiden luetteloiminen tai kategorisointi kevyempiin ja raskaisiin syntyi vasta myöhemmin.

Sielun puhtaus saavutetaan päivittäisen ja jatkuvan taistelun kautta. Tuota taistelua kutsutaan kilvoitteluksi, jossa ihminen kohtaa sekä tahtoen että tahtomattaan tekemiä erehdyksiä.

Kirkon isien mukaan omasta tahdosta tehdyt rikkomukset voidaan ehkäistä. Tahtomatta tehdyt teot syntyvät sydämessä ja niitä isät kutsuvat kiusauksiksi.

Tie sielun puhtauteen kulkee murheen kautta. Isät puhuvat ”Jumalalle otollisesta murheesta”, joka puhdistaa sydämen. Murhe tai murtunut mieli synnyttää katumuksen (kreik. metanoia), joka saa ihmisen tuntemaan itsensä Jumalan valtakunnan ulkopuoliseksi.

Paluu Jumalan yhteyteen on yksi rukouksen avainteemoista. Psalmissa 51 murhe, murtunut mieli ja särkynyt sydän, ei ole nöyryyttämistä vaan omasta tahdosta kasvavaa halua palata kauneuden alkulähteen luo. ”Murtunut mieli on minun uhrini, särkynyttä sydäntä et hylkää, Jumala” (Ps. 51:19).

Ei ole rukousta ilman tahtoa parantua.

Rukous synnyttää ihmisessä murheen mutta ei epätoivoa. Yksi 1900-luvun suurista rukoilijoista Pyhä Siluan Athoslainen on sanonut ”Pidä sielusi helvetissä mutta älä vaivu epätoivoon”.

Tuo lause osoittaa selvästi sen, miksi kirkon isät eivät ole tehneet erillisiä ohjeita rukouselämää varten. Syy on se, että ihminen ei ole ihminen ilman Jumalan läsnäolon jatkuvaa tuntemista.

Kuten aiemmin todettiin, ihmisen tehtävä isien mukaan ei ole rukoilla vaan muuttua rukoukseksi!

Kolme rukouksen tietä

Kirkon isät puhuvat Jumalan valtakuntaan johtavasta elämästä kolmen etapin tienä.

Ensimmäinen on puhdistumisen aktiivinen tie, praksis. Tuo tie on alku, jossa ihminen on usein vielä voimiensa tunnossa ja katumuksen kyyneleet ovat Jumalan pelon merkkejä.

Toinen osa tietä on tuntemisen tie, jolloin ihminen ylpeyden ja turhamaisuuden kiusausten kautta alkaa ymmärtää tien pituuden. Toisella osalla tietä katumus ilmenee jo ilon kyyneleinä.

Tien kolmas etappi löytyy kirkastumisen kautta. Tässä vaiheessa ihminen pääsee osalliseksi Taaborin vuoren kirkkaudesta. Hän unohtaa kaiken muun, paitsi rukouksen kaikkien ihmisten puolesta. Tässä vaiheessa armeliaisuus lähimmäisiä kohtaan on rukouksen toinen nimi.

Varhaisen kirkon pyhät eivät metodologisoi rukousta. Koko elämä on rukousta ja se muodostuu kirkon yhteisestä liturgiasta ja Jumalan läsnäolon jatkuvasta muistamisesta. Jälkimmäiseen kuuluu myös psalmien, evankeliumin ja kirkkoisien tekstien lukeminen. Rukousta tukevat ristinmerkit ja kumarrukset.

Rukouksessa edistyneet voivat näiden lisäksi vielä lukea niin kutsuttua Jeesuksen rukousta, mutta se on tarkoitettu ensisijaisesti luostariasukkaille.

Yksityiset tai persoonalliset rukoussäännöt eivät ole ortodoksisessa perinteessä suositeltavia.

Kaiken rukouksen lähtökohtana on yhteiseen rukoukseen osallistuminen. Omia rukoussääntöjä laativia isät varoittavat hengellisestä teatraalisuudesta, jonka vaarana on se, että ihminen eristää itsensä muista.

Rukouksen, hyvän taistelun, päätös vie meidät vuorisaarnan (Matt. 5:3-12) lupaukseen.

Hengessään köyhät saavat taivasten valtakunnan, murheelliset lohdutuksen, kärsivälliset perivät maan, vanhurskautta janoavat ravitaan, toisia armahtavat armahdetaan, puhdassydämiset saavat nähdä Jumalan, rauhantekijät saavat Jumalan lapsen nimen, vanhurskauden vuoksi vainotut saavat taivasten valtakunnan ja Jumalan tähden herjatut ja vainotut voivat iloita ja riemuita.

Luento Tampereella 27.10.2014