Olet täällä

Luento: Pyhäkkö jumalanpalveluspaikkana ja hengellisenä kotina

Kirkon uskoon sisältyy käsitys pyhistä paikoista, jonne saapuva ilmaisee jo käytöksellään paikan erilaisuuden muihin verrattuna. Jumalanpalveluskäyttöön omistettujen rakennusten lisäksi on olemassa myös muita pyhiä paikkoja. Ne voivat liittyä yhtäältä Raamatun tapahtumiin tai toisaalta kirkon kanonisoimien pyhien elämänvaiheisiin taikka olla hautapaikkoja eli hautausmaita.

Vanhasta testamentista muistamme kuinka Aabraham rakensi uhrialttarin Mamren tammistoon, eikä uhrialttariin koskettu muussa kuin uhraamistarkoituksessa. Paikka oli siis erityisen kunnioitettu ja pyhä. Sittemmin ilmestysmaja jatkoi tätä varhaista uhriperinnettä. Siinä tiedetään olleen kolme osaa: esipiha, pyhä ja kaikkein pyhin. Pyhään ja erityisesti kaikkein pyhimpään käynti oli tarkoin rajoitettu. Siellä säilytettiin Jumalan näkymättömän läsnäolon näkyviä merkkejä: liiton arkkua, laintauluja, kultaista manna-astiaa ja Aaronin sauvaa.

Pyhäkkö on aina omistettu rukousta ja jumalanpalvelusta varten. Siitä kertoo meille jo se, että kaikilla pyhäköillä on oma hengellinen muistonsa. Pyhäkkö on poikkeuksetta vihitty jonkun kirkkovuoden suuren juhlan tai pyhän henkilön kunniaksi. Jumalanpalvelus ja liturginen elämä ovat kirkon elävän tradition osia, ne ovat meille annettuja lahjoja ja tehtäviä. Ne tekevät pyhäköstä meille jumalanpalveluspaikan.

Tämän esitykseni aluksi tarkastelen niitä keskeisiä ja ulkoisia ominaisuuksia, jotka tekevät pyhäköstä jumalanpalveluspaikan.

Pyhäkkö nimitys jo sinällään kertoo että rakennus, olipa kyseessä hiippakunnan pääkirkko eli katedraali, luostarin tai seurakunnan pääkirkko tai vaikka rukoushuone, on omistettu pyhään käyttötarkoitukseen. Rakennuksen erityisyyden voimme havaita jo ulkoapäin tarkastelemalla. Kirkkorakennus on tavallisesti aidattu, eli pyhitetty alue on erotettu sitä ympäröivästä pyhittämättömästä, maallisesta ja ajallisiin arvoihin keskittyneestä ympäristöstä.

Rakennuksella on myös oma erityinen arkkitehtuurinen ulkonäkönsä ja sen katolla oleva risti todistamaa Kristuksen voittoa kuolemasta. Kirkkoon on noustava portaita, eli sinne tulijan on kohottava tietoisesti ja näkyvällä tavalla ajallisesta maailmasta kohti jumallista. Pyhäkköön, Herran huoneeseen aikovan on ajateltava myös omaa ulkoista olemustaan.

Vanhan testamentin kertomuksista havaitsemme, millä kunnioituksella sen ajan ihmiset valmistautuivat ja kohtasivat Jumalan. Samoin on meidänkin ajateltava ulkoista olemustamme: vaatetuksen tulee olla vaatimaton ja siisti, mutta juhlava, sanalla sanoen pyhäkköä ja sen Herraa kunnioittava.

Vertailukohdaksi sopii, että kun odotamme kotiimme arvovierasta, pukeudumme sen mukaisesti. Niin myös mennessämme kirkkoon, jossa otamme vastaan Kristuksen, meidän tulee pukeutua tuota juhlahetkeä vastaavalla tavalla.

Samalla tavalla kuin ilmestysmajassa ja Jerusalemin temppelissä oli kolme osaa, niin myös kirkko jakaantuu eteiseen, kirkkosaliin ja alttariin. Niillä kaikilla on oma liturginen merkityksensä ja tehtävänsä. Eteisessä on itäisessä perinteessä tavanomaisesti toimitettu puoliyöpalvelus, hetket, rukouspalvelus ja ehtoonjälkeinen palvelus. Kirkkosalissa on puolestaan toimitettu ehtoo- eli iltapalvelus ja aamupalvelus. Alttari on omistettu kaikkein keskeisimmälle, eli siellä toimitetaan liturgiapalvelus.

Kuten varmasti on jo käynyt selväksi, kirkkorakennus ympäristöineen ja erityisesti sen alttari viittaavat kristillisen kirkon vanhatestamentilliseen perintöön. Vanhan liiton aikana uhri synnytti toimittajassaan toivon tulevaan ja kaikki sovittavaan uhriin. Uuden liiton uhri, Kristuksen ruumiin ja veren mysteerio todistaa jokaisessa liturgiapalveluksessa Jumalan pelastusteosta. Uuden liiton veretön uhri on Kristuksen todellista läsnäoloa keskuudessamme. Se on olemista Hänessä, jossa apostoli Paavalin sanoja lainatakseni elämme, liikumme ja olemme (Ap. t. 17:28).

Kirkoksi vihityssä pyhäkössä Herra on ruumiissaan ja veressään sakramenttilippaan pyhissä lahjoissa aina läsnä kirkon alttarilla. Tämän vuoksi on paikallaan tehdä aina ristinmerkki kun ohitamme kirkkorakennuksen.

Piispa vihkii kirkkorakennuksen käyttöön pyhällä mirhavoiteella. Sitä sivellään pensselillä kirkon seiniin ristinmuotoisesti ensin alttari- eli itäseinään ja sen jälkeen länsi-, etelä- ja pohjoisseinään. Jokaisen kirkon alttaripöytään on sijoitettu vihkimispalveluksessa pyhäinjäännös, joka on poikkeuksetta jonkun pyhän marttyyrin reliikki. Tämä tapa periytyy varhaiskristilliseltä ajalta, jolloin liturgiapalveluksia toimitettiin marttyyrien haudoilla.

Alttari symbolisoi kirkkotilassa yhtäältä Kristuksen syntymäluolaa ja toisaalta luolaa, johon Hänet haudattiin. Sen vuoksi itse alttaripöytä muistuttaa muodoltaan sekä ikoneissa kuvattua seimeä että hauta-arkkua. Tämän luola symboliikan tähden alttarihuoneen tulisi olla mahdollisimman vähän valaistu ja sen ikkunat katsekorkeuden yläpuolella.

Mikäli pyhäkkö on rukoushuone eikä kirkko, niin siinä voidaan toimittaa liturgia vain ja ainoastaan alttaripöydälle levitetyn antiminssiliinan päällä. Sana antiminssi merkitsee ”pöydän sijaista” eli se toimii yhtäältä piispan papille antamana lupakirjana toimittaa liturgia, koska liinassa on kyseisen hiippakunnan virassa olevan piispan nimikirjoitus, ja toisaalta vihityn alttaripöydän sijaisena. Tästä johtuen rukoushuoneissa käytettyihin antiminsseihin on vahalla kiinnitetty pieneen taskuun kappale marttyyrin reliikkiä, mutta kirkkoihin siunatuista antiminsseista se puuttuu.

Mitä lähemmäs alttaria tullaan, sen kunnioittavampi tulee olla myös käyttäytyminen. Joka päivä kun pappi menee ensimmäisen kerran alttariin, joko toimittamaan palvelusta tai noutamaan sieltä jotain, hän kumartaa maahan asti ja suutelee sitten alttaripöytää, jonka ääreen hänet on vihitty toimittamaan pyhää palvelusta. Samoin kumartaa alttariin tullessaan maahan myös alttariapulainen, joka on asetettu hoitamaan sinne tiettyjä tehtäviä.

Tässä yhteydessä lienee paikallaan todeta, ettei alttariin pidä kenenkään mennä ilman asiaa, ei papiston eikä maallikkojen, ei jumalanpalvelusten aikana eikä niiden ulkopuolella. 

Mainitsin aiemmin, että pyhäkköön noustaan ulkoisesta maailmasta portaita, eli maallisesta pyhyyteen. Kirkkosalin ja alttarin edustalla olevan kliirossin välillä on tavallisesti myös portaat. Niitä nousemalla on pyhälle ehtoolliselle tulevan astuttava vielä muutama askel kohti jumalallista siitä pyhyyden ja rukouksen ilmapiiristä joka vallitsee kirkkosalissa. Se on piste jossa vertikaalinen ja horisontaalinen, aika ja ikuisuus, jumalallinen ja inhimillinen kohtaavat.

Seuraavaksi pohdin vielä, mikä tekee pyhäköstä meille hengellisen kodin. Maallinen koti eli asunto on paikka, jossa vietämme työssä käynnin jälkeen suurimman osan aikaamme. Se on paikka, jossa otamme vieraat vastaan ja se on paikka jossa lepäämme työn rasituksista. Se on myös paikka jossa luemme ja sen myötä opimme uutta. Myös pyhäkkö on meille kaikkea tätä samaa, eli se on hengellinen kotimme.

Kun olemme matkalla ja palaamme kotiin päin, mielemme täyttää ilo jo nähdessämme kotimme, sillä tiedämme meille olevan luvassa kaikkea edellä mainittua, eli lepoa, arvokas vieras ja uutta opittavaa.

Psalminkirjoittaja sanoo hengellisestä kodista: ”Kuinka rakkaita ovatkaan sinun asuinsijasi, taivaan voimien Herra! Minun sieluni nääntyy kaipauksesta, kun se ikävöi Herran esipihoille, minun sieluni ja ruumiini kohottavat riemuhuudon elävän Jumalan puoleen. Minun kuninkaani ja minun Jumalani! Sinun alttarisi luota, taivaan voimien Herra, löysi pääskynenkin kodin ja kyyhky itselleen pesän, jossa se kasvattaa poikasensa. Kuinka onnellisia ovatkaan ne, jotka saavat asua sinun huoneessasi!” (Ps. 83:2-5).

Kirkkomatka aloitetaan itsensä siunaamisella kodin ikonien edessä. Mikäli menemme liturgiapalvelukseen ja aiomme osallistua ehtoolliseen, on jo edellisenä iltana luettava illalle määrätyt valmistautumisrukoukset ja aamulla puolestaan aamun rukoukset. Heti pyhäkön tullessa näköpiiriin siunaamme itsemme uudestaan ristinmerkillä. Kun vihdoin astumme sisälle Herran huoneeseen teemme kolmesti ristinmerkin lausuen hiljaa mielessämme: ”Jumala puhdista minua syntistä ja armahda minua”. Niin olemme tulleet Jumalan huoneeseen ja hengelliseen kotiimme.

Vuorossa ovat nyt tämän kodin tehtävät. Kirkkoon tultaessa ostetaan tuohuksia eli kirkkokynttilöitä sytytettäväksi haluamiemme ikonien eteen. Ikonien eteen kynttilää sytytettäessä pyydämme taivaallisia esirukouksia itsemme ja läheistemme puolesta. Muistelupöydälle kynttilää sytyttäessä muistelemme puolestaan edesmenneitä, taistelevasta seurakunnasta riemuitsevaan siirtyneitä isiämme, äitejämme, veljiämme ja sisariamme.

Tämä pieni tehtävä auttaa meitä astumaan sisään rukouksen ilmapiiriin ja irrottautumaan ulkoisen maailman huolista, jotka saattavat painaa meitä sisään tullessamme.

Näiden henkilökohtaisten rukoustemme jälkeen siirrymme seisomaan paikallemme pyhäkköön. Itäisen kirkon perinteeseen kuuluu, että miehet seisovat kirkossa oikealla ja naiset vasemmalla. Tämä meidän on helppo muistaa kun katsomme ikonostaasia, jossa pyhästä portista etelään eli oikealle on Kristuksen ikoni ja vastaavasti pohjoisen puolella Jumalanäidin ikoni.

Pyhäkössä saamme ottaa vastaan kaikista mahdollisista vieraista merkittävimmän – Kristuksen, pyhässä ehtoollisessa nautittavissa Herran Ruumiissa ja Veressä. Sen vuoksi, että otamme pyhäkössä, hengellisessä kodissamme, vastaan arvokkaimman mahdollisen vieraan, on pyhäkkö pidettävä siistinä ja sitä on kaikin hyvän maun rajoissa olevin tavoin koristettava ja kaunistettava.

Pyhäkössä hiljennymme kuuntelemaan tämän kodin opetusta. Jumala puhuu meille kirkossa. Siellä saamme kaikin aistein vastaanottaa Hänen opetustaan. Siksi on tärkeää keskittyä kirkossa jumalanpalvelukseen ja rukoukseen ja jättää maallisten asioiden ajattelu palvelusten ulkopuolelle. Juuri tämän seikan vuoksi kuoro laulaa jokaisessa liturgiapalveluksessa: ”Heittäkäämme pois kaikki maalliset huolet”.

Yhteenvetona totean vielä lopuksi, että pyhäkkö on meille jumalanpalveluspaikka ja hengellinen koti vain jos niin vapaaehtoisesti ja omasta halustamme tahdomme.

Se on meille tarjottu paikka ja mahdollisuus kokoontua yhteen ja kantaa yhteisiä rukouksia muistaen Herra opetusta: ”…missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään” (Matt.18:20).

© Suomen ortodoksisen arkkipiispan kanslia, Liisankatu 29 A 8, 00170 Helsinki, puh. 020 6100 240, helsingin.hiippakunta@ort.fi