Iltahartaus Ylen Radio ykkösessä
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!
Kirkkovuotemme kierrossa vietimme viime viikolla helatorstaita, Kristuksen taivaaseenastumista. Sunnuntai oli puolestaan omistettu Nikean ensimmäisen kirkolliskokouksen isien muistolle. Neljäkymmentä päivää tuli kuluneeksi siitä juhla-ajasta, joka päättyy nyt tulevana sunnuntaina, eli helluntaina. Olemme pyhästä pääsiäisestä lähtien eläneet ylösnousemuksen riemua ja nyt jäämme odottamaan Pyhän Hengen vuodattamisen juhlaa.
”Kuluu pieni hetki, ettekä te enää näe minua. Kuluu vielä hetki, ja näette minut jälleen,” sanoo Kristus päivän evankeliumin lukukappaleessa opetuslapsilleen (Joh. 16:16). Elämässämme odotuksen kohteet ovat erilaisia. Väliin olemme odotuksessamme rauhallisia, väliin kärsimättömiä. Joskus eteemme voi tulla sellainenkin hetki, jolloin kaikki toivo muuttuu epätoivoksi. Tämä on saattanut olla totisinta totta erityisesti nyt runsaan vuoden eletyn poikkeuksellisen ajan.
Se ”pieni hetki”, josta Jeesus Johanneksen evankeliumin mukaan puhui opetuslapsilleen, tarkoittaa hänen ristinkuolemansa ja ylösnousemisensa välistä aikaa. Opetuslasten murhe, itku ja valitus olivat suuren perjantain epätoivon ilmauksia, ja vastaavasti heidän ilonsa ylösnousemuksen iloa, kun he jälleen saivat nähdä Vapahtajan.
Raamatun sanomalle on ominaista olla rohkaiseva. Sen lehdiltä kaikuvat kehotukset: Älkää pelätkö, rohkaiskaa mielenne, nostakaa päänne. Nämä ovat siis vain muutamia mieleeni tulleita rohkaisun sanoja. Vaikka Raamatun tapahtumien tausta on kulloinkin ollut miten synkkä ja pelottava tahansa, Jumalaan turvautuneita on opetettu ja kehotettu poimimaan vastoinkäymisistä myös ilon aiheita ja hyviä puolia. Niin nytkin, päivän pyhässä tekstissämme.
Molemmat, sekä ilo että murhe kuuluvat kristityn elämään. Tämä on tärkeää muistaa. Ajallinen elämämme ei ole suinkaan vaeltamista murheen laaksossa, eikä esimakua taivaallisesta riemusta koeta vasta kuoleman jälkeen. Murheen ja ilon vaihtelu on ennen kaikkea riippuvainen meidän sisäisistä sielunliikkeistämme. Ja päivän tekstissähän Kristus vakuuttaa olevansa se, joka liikuttaa. ”Te saatte itkeä ja valittaa, mutta maailma iloitsee. Te saatte syyn surra, mutta surunne vaihtuu iloon” (Joh. 16:20), ”Mitä ikinä pyydätte Isältä minun nimissäni, sen hän antaa teille”, sanoo hän (Joh. 16:23).
Opetuslapset olivat ennen uskoneet näkyvään, käsin kosketeltavaan Jumalan Poikaan, lohduttajaan, mutta nyt heidän oli opittava uskomaan näkymättömään Vapahtajaan. Usko ei ole kuitenkaan pysyvä tila. Se on jännitteistä, odottavaa. Se on dynaamista. Se on joka kerta Jumalan suurta siunausta ja ihmettä ihmisessä itsessään. Meille kristityille se konkretisoituu Kristuksen odottamisessa ja hänen läsnäolostaan iloitsemisessa, Hänen armonlahjoistansa nauttimisessa.
”Olisiko minun arkijärjellä ajatellen kannattanut taistella Efesoksessa petoja vastaan? Jos kuolleita ei herätetä, niin ”syödään ja juodaan, sillä huomenna kuollaan”, kysyy toisaalta apostoli Paavali Korintin seurakunnalta (1. Kor. 15:32). Saman kysymyksen voisi oikeastaan esittää kuka tahansa tämän päivän pohtija.
Yhtä ainoaa vastausta tuskin voidaan antaa. Itse esittäisin vastakysymyksen: elämmekö tässä ajassa kuin viimeistä päivää tämän maailman ihmisinä, vaiko elämmekö kristittyinä jo huomista päivää? Maailmallinen ilo ei itse asiassa ole elämästä nauttimista ja irrottelua, vaan ilon menettämisen pelkoa ja tuskaa. Se ei ole täysin turvallista iloa tässä mielessä. Kirkkomme vuosituhantiseen kokemukseen nojautuen uskallan sanoa, että kristitty tietää, ettei hänen iloaan, hänen uskoaan voi mikään riistää. Tulevaisuushan on Kristuksen. Eikä murhekaan ole oikeastaan pahasta, koska juuri siitä syntyy meidän ilomme.
Ortodoksinen hengellisyys tuntee sellaisen paradoksaalisen käsitteen kuin ”ilomurhe”, kharmolype kreikaksi. Edesmennyt kirkkokuntamme tunnettu luostariäiti, nunna Kristoduli luonnehtii tätä sieluntilaa ”suloisenkarvaaksi sydämen kivuksi, pyhäksi pistoksi. Ilomurhe on sekoitus iloa Jumalan rakkaudesta ja samalla murhetta siitä, että vastaamme siihen kovin epätäydellisesti ja jatkuvasti murehdutamme Häntä sekä teoillamme että harkitsemattomilla ajatuksillamme ja nurinoillamme”.
Siispä ”Kuluu pieni hetki…” Kuluu vielä hetki, ja näette minut jälleen…” – ja se hetki olisi meidän jokaisen käytettävä oikein.
