Avauspuhe kirkolliskokouksessa Valamossa
Korkeasti pyhitetyt esipaimenet, hyvät isät, veljet ja sisaret!
Olemme kokoontuneet vuosittaiseen kirkolliskokoukseen. Tänäkin vuonna kokouksellamme on vastuullisia tehtäviä kirkkomme hallinnon hoitamisessa.
Haluan kokouksen aluksi kuitenkin pohtia kysymystä perheestä, tuosta kirkon peiliksikin kutsuttavasta yhteisöstä.
Kuluneena vuonna yhteiskunnassamme on pohdittu perheisiin liittyviä eettisiä ja lainsäädännöllisiä kysymyksiä.
Emme ole kuitenkaan tänäkään vuonna säästyneet perheitä koskevilta traagisilta tapahtumilta, jotka ovat järkyttäneet meitä kaikkia.
Haluan siksi tuoda pohdittavaksemme sen, mitä ortodoksinen kirkko voi tehdä perheiden tukemiseksi ja mistä lähtökohdista se sitä tekee.
Perhe on kirkko pienoiskoossa
Perheeseen ja yhteisölliseen elämiseen liittyvä termistö on usein esillä kirkon sanastossa: puhumme Jumalasta isänä, Jeesuksesta poikana, kirkosta äitinä ja lähimmäisistä veljinä ja sisarina.
Raamatun Isä-Jumala on Luoja. Hän ”loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät” (1. Moos. 1:27).
Monikerroksisen luomiskertomuksen keskeinen ajatus ei ole yksin Isä ihmisten Luojana, vaan Isän perustama liitto- ja ystävyyssuhde ihmisten välille.
Ajatus ihmisistä veljinä keskenään on Uudesta testamentista, jossa Isä-Jumalan rinnalle esitellään Poika ja pyhä perhe. Kaikki ihmiset ovat veljiä keskenään, koska uusi Aadam eli Kristus on tehnyt meistä sukulaisiaan.
Tästä syystä kristityistä ryhdytään käyttään termiä uusi Israel, jonka pääkaupungista me ortodoksit laulamme pääsiäisenä: ”Loista, sinä uusi Jerusalem, loista kirkasta valoa, sillä Herran kunnia on ylitsesi koittanut”.
Määritelmä ”perhe on kirkko pienoiskoossa” on hyvin keskeinen ortodoksisessa perinteessä.
Perhettä pienoiskirkkona kuvaili Johannes Krysostomos 300-luvun homilioissaan.
Krysostomos rohkaisi perheitä kertaamaan yhdessä kirkossa kuultua, homilioita ja pyhiä tekstejä. Kultasuu kehotti ottamaan rakkauden yhteyteen vieraita, auttamaan köyhiä ja muukalaisia.
Perhe on pienoiskoossa myös anteeksi antava kirkko. Perhe ei saa olla jäsenilleen moraalivankila vaan paikka, jossa kaikki saavat hyväksynnän heikkouksineen.
Kristus itse laajentaa ristillä käsityksen pyhästä perheestä myös uusperheisiin: ’”Nainen, tämä on poikasi!’ Sitten hän sanoi opetuslapselle: ’Tämä on äitisi!’ Siitä hetkestä lähtien opetuslapsi piti huolta Jeesuksen äidistä” (Joh. 19: 26–27).
Kirkko on globaali perhe
Vanhemmat ovat lasten tärkeimpiä kasvattajia. Kirkon rooli vanhempien apuna kasvaa lapsen iän myötä.
Itse asiassa mitä vanhemmaksi tullaan, sitä isomman merkityksen kysymykset elämän tarkoituksesta saavat. Lapsi- ja nuorisotyön jälkeen kirkon on siis tärkeää jatkaa tukeaan myös aikuisuuden aikana.
Kasvu aikuisuuteen on kasvua globaalin kirkon perheenjäseneksi. Tästä todistaa kastetoimituksen päätteeksi luettava rukous: ”Laskeudu häneen Pyhällä Hengelläsi, niin että hän varttuen iässä vielä hamassa vanhuudessa kantaisi Sinulle kiitosta ja näkisi Jerusalemin onnellisena kaikkina elinpäivinään”.
Tämän kauniin juutalaisen rukouksen ”Jerusalem” on meille luonnollisesti maailmanlaajuinen kirkko, jonka onni on myös jokaisen kristityn onnea.
Työ lapsen hyväksi alkaa kasteesta. Siihen sisältyy mahdollisuuus herättää vanhemmissa ja kummeissa kipinä uskollisuuteen kirkon perintöä kohtaan. Tässä kohdin usko ja uskollisuus ovat hyvin lähellä toisiaan.
Kasteesta alkanut uskollisuuden vaaliminen omaa kirkkoa ja sen perinteitä kohtaan kertautuu uskontotunneilla ja kristinoppikoulussa. Se on läsnä avioliiton sakramentissa ja kaikissa muissa kirkon toimituksissa.
Uskollisuus uskon perintöön on myös yhteiskunnallista aktiivisuutta, jonka tärkein tunnusmerkki on jokaisen ortodoksin filantropia niin naapurissa kuin muualla maailmalla elävien lähimmäistensä hyväksi.
Kaikessa tässä kertautuu ajatus kasvamisesta perheeksi, jossa ainoa pysyvä oppi voidaan antaa vain omalla esimerkillä.
Hyve ei ole uskon asia!
Kirkko haluaa kasvattaa jäseniään uskoon ja uskollisuuteen. Tämä ei tarkoita sitä, että kirkon opetus hyveistä tai oikeasta elämästä olisi henkilökohtainen ja yksin uskon asia!
Jos Preussin kuninkaan toteamus ”jokainen tulee omalla uskollaan autuaaksi” siirrettäisiin ortodoksiseen kirkkoon, tarkoittaisi se sitoutumista kirkon elämäntapaan.
Ortodoksien elämä on sitä, että ajattelu ja teot kulkevat samoja polkuja.
Kristillinen perinne hyvästä elämästä korostaa hyvän tekemistä muille: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille” (Matt. 7:12).
Ortodoksisessa perinteessä tämä periaate on erottamattomasti yhteydessä siihen, että teologiset periaatteet ja käytännöllinen elämänasenne ovat samansuuntaisia. ”Jos joku sanoo rakastavansa Jumalaa mutta vihaa veljeään, hän valehtelee” (1. Joh. 4:20). Näin tämä periaate todetaan apostoli Johanneksen kirjeessä.
Lähimmäisen rakkaudessa on vielä yksi ulottuvuus, joka sekin saa merkityksensä uskosta ja uskollisuudesta.
Hyveellisyys on toivoa, toisin sanoen kristillisyys ei ole fatalismia, jossa epäonni tai onnettomuudet nähtäisiin Jumalan töinä tai kohtalona.
Perheiden kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että koskaan mikään onnettomuus tai epäonnistuminen ei saa johtaa toivon menettämiseen tai uuden alun mahdollisuuden katoamiseen.
Kristillisyys ei ole missään tapauksessa kyynisyyttä.
Ortodoksisen ja myös katolisen kirkon perhekeskeinen ajattelu ei ole eksklusiivista, muita rajoittavaa tai muilta suljettua.
Kristillinen perheihanne on syvimmiltään sen oivaltamisessa, että me kaikki olemme perhetaustastamme riippumatta saman Isän lapsia.
"Hengen siteet, rauhan yhteys"
Kristuksessa rakkaat esipaimenet, hyvät isät, veljet ja sisaret!
Vietämme runsaan viikon kuluttua Suomen itsenäisyyden satavuotispäivää. Olemme kiitollisia siitä, että olemme saaneet elää hyvinvointivaltiossa.
Tässä suhteessa meidän ortodoksienkin on hyvä muistaa ne traagiset tapahtumat, jotka koettiin kirkon ja valtion suhteissa Venäjällä.
Tasan sata vuotta sitten marraskuussa 1917 ja seuraavan vuoden alussa Venäjällä otettiin monin paikoin oikeus omiin käsiin ja kirkonkin ihmiset jaoteltiin punaisen ja valkoisen ideologian mukaan ”meihin” ja ”muihin”.
Vapaudesta juopuneiden saatua vallan oli muiksi leimattujen osana köyhyys ja evakkotie.
Samalla kun muistelemme sata vuotta sitten vallankumouksen uhreiksi joutuneiden tuhansien piispojen, pappien ja ortodoksimaallikoiden kohtaloa Venäjällä, kiitämme Jumalaa siitä, että hän on varjellut maatamme ja kirkkoamme.
Tämän Jumalan suojeluksen vuoksi voimme nytkin kokoontua tähän kirkolliskokoukseen, jonka tärkein tehtävä on myös kuluneen sadan vuoden kaikkien moninaisten muistojen velvoittamana pysyä siinä, mihin apostolikin meitä kehottaa: ”Pyrkikää rauhan sitein säilyttämään Hengen luoma ykseys” (Ef. 4:3).
Näillä ajatuksilla julistan Suomen ortodoksisen kirkon vuoden 2017 kirkolliskokouksen avatuksi.
Rukoilemme työllemme täällä pyhässä luostarissa näinä joulupaaston päivinä kaikkien Valamon pyhien esirukouksia ja siunausta.
27.11.2017
