Olet täällä

Avauspuhe kirkolliskokouksessa Valamossa

Korkeasti pyhitetyt esipaimenet, hyvät isät, veljet ja sisaret!

Henkinen kehitys ja arvokas elämä ovat kaiken sekä yhteiskunnallisen että humanistisen ajattelun ydinkysymyksiä.

Me kaikki pohdimme, miten ihminen ottaa vastuuta elämästään, onko työ elämän edellytys tai antaako lapsille henkistä vai aineellista perintöä.

Ortodoksi tukeutuu näitä kysymyksiä miettiessään traditioon. Se on kaikkien maailman ortodoksien välinen sidos.

Traditio on se luovuttamaton kokemus, johon tukeudutaan silloin, kun joudutaan valintatilanteeseen menneen maailman ja nykyajan välillä.

Olemme saaneet todistaa viime vuosisadalla arvojen muuttumisen normeiksi. Ne pukeutuivat uusmarksismin tai konservatismin pukuun.

Sen jälkeen yksi normikoulukunta on ollut postmodernismi, joka sekin on yksi ismi muiden joukossa.

Arvojen normittaminen on johtanut aatteellisesti kestämättömiin valintatilanteisiin. Ihmisiä kehotetaan ottamaan paikka luotujen rintamalinjojen mukaan.

Meille sanotaan, että islamilaiset ja läntiset arvot ovat eri puolilla, samoin tasa-arvoiset ekumeeniset ja patriarkaaliset ortodoksiset arvot.   

Myös kirkko on joutunut mukaan tähän normatiivisten ideologioiden jakoon. Kirkolle tarjotaan toimintansa linjaukseksi vain valintaa joko demokraattisen tai epädemokraattisen puolesta.

Jopa dogmaattiset tai raamatulliset perusteet halutaan luokitella demokraattisiin ja epädemokraattisiin!

Kesäkuun Suuren ja Pyhän Synodin ensyklikan sanoin kirkko kieltäytyy tällaisesta.

”Paikalliskirkot kutsutaan yhteistyöhön Raamatun periaatteiden pohjalta: ”Antakaa siis keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu” (Matt. 22:21). Tämän synergian tulee perustua siihen, että sekä kirkko että valtio säilyttävät identiteettinsä. Molemmat toimivat tahoillaan ihmisarvoa ja ihmisoikeuksia kunnioittaen ja sosiaaliset oikeudet turvaten.”

Historia tulee näyttämään, näkevätkö tulevien sukupolvien ortodoksit aikamme ekumenismin ja monikultturismin arvoina vai normeina.

Ortodoksinen armo

Aloitamme vuoden 2016 ortodoksista kirkolliskokousta samoihin aikoihin, jolloin luterilaiset veljemme ja sisaremme ovat aloittaneet reformaation juhlavuoden viettämisen.

Reformaation vuosi tulee Suomessa oletettavasti keskittymään kahden teeman ympärille. Ne ovat armo ja avioliitto.

Ensimmäiseen sisältyy protestantismin teologian ydin. Avioliittokäsitys pitää puolestaan sisällään myös kirkon ja valtion suhteiden linjauksia.

On selvää, että luterilainen kirkko Suomessa käsittelee armoa ja avioliittoa omasta itseymmärryksestään lähtien.

Meillä ortodokseilla käsitystä armosta ja avioliitosta on välttämätöntä tarkastella sekä Raamatun että tradition pohjalta.

Raamattu ja traditio ovat idän kirkossa yksi jakamaton lähde. Pyhät kirjoitukset ja traditio ovat eläneet ja kehittyneet yhdessä. Ne ovat yhdessä vetera et nova, yhtä aikaa vanhaa ja uutta. 

Reformaation merkkivuosi on julistettu ekumeeniseksi juhlavuodeksi ja sen otsikon ”Armoa 2017!” lopussa on huutomerkki.

Reformaation juhlavuosi seuraa katolisen kirkon laupeuden riemuvuotta. Paavi Franciscuksen vuosi sitten käynnistämä teemavuosi keskittyi analysoimaan laupeutta sekä sydämen tilana (misereor cor) että Jumalan nimenä. Jälkimmäinen on hienosti läsnä psalmeissa, joissa ylistetetään Herraa, jonka ”laupeus pysyy iankaikkisesti” (Ps. 135).

Katolisen kirkon ajattelussa laupeus tai armeliaisuus ei ole vain henkinen tila vaan myös elämänasenne.

Miten ortodoksinen kirkko käsittää armon?

Käsitys armosta ja sen alkuperästä on ollut kirkon teologiassa esillä Augustinuksen ja Pelagiuksen välirikosta lähtien 300-luvulta. Armon alkuperää pohti irlantilainen John Scotus Eriugena 800-luvulla ja siihen palasi 1500-luvun alussa myös saksalainen Martti Luther.

Ortodoksisen kirkon armokäsitystä syntetisoi 1950-luvulla tunnettu teologi Vladimir Lossky. Hän analysoi idän kirkon opetusta jumalallisen armon alkuperästä ekumeenisen dialogin vuoksi.

Lossky eli Ranskassa ortodoksivähemmistössä. Hän pyrki teologisella analyysillaan poistamaan enemmistöuskonnon katolilaisuuden piirissä vuosisatoja vallinneita vääriä ennakkoluuloja idän kirkosta.

Lossky tiivisti ortodoksisen käsityksen toteamalla, että armo ei ole funktionaalinen määre.

Armon alkuperää ei voi etsiä kuten aarretta tai lahjaa. Ei ole ansaittua tai ansaitsematonta armoa.

Ortodoksinen armokäsitys löytyy idän kirkon antropologiasta.

Armoa ei ole luotu tai annettu. Se on luomatonta, Taaborin vuorella nähtyä Johannes Krysostomoksen liturgiatekstin mukaan – ”selittämättömän, tutkimattoman, näkymättömän, käsittämättömän, aina olevan ja muuttumattoman Jumalan” olemusta, josta me ihmiset Hänen kirkastuneina kuvinaan ja kaltaisinaan olemme osallisia.

Tästä syystä jokaisessa jumalanpalveluksessa luetaan doksologioita ”armollisen ja ihmisiä rakastavan Jumalan” kunniaksi ja pyydetään ”armoa, elämää, rauhaa, terveyttä, pelastusta, Jumalan huolenpitoa, syntien sovitusta ja anteeksi antamista”.

Armo ei ole kaikkivoimallinen ja ihminen luonnoltaan voimaton!

Tästä seuraa, että armo ei pyyhkiydy koskaan ihmisestä tekemiemme syntien vuoksi pois. Armo on myös tunnistettavaa ja joskus näkyvääkin. Kutsumme siksi kirkon ensimmäistä naista Jumalansynnyttäjää ”armoitetuksi”.

Kolmas armoon liittyvä ortodoksinen prinsiippi on se, että koko elämä on armon täyteyttä. Ei ole armossa yksin elävien valittujen uskovaisten elämää. Kaikki me olemme osallisia kirkossa vaikuttavasta aikuisuuden ja ”Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden” (Ef. 4:13) armosta.

Tästä antropologian dogmaattisesta täyteydestä ortodoksi osallistuu ehtoollisen sakramentissa. Ja samasta syystä hän osallistuu ehtoollisesta aina vain siinä armon täyteyden lähteessä, joka on omassa kirkossa.

Sellainen kristillinen yhteisö tai kirkko, joka ei kunnioita tätä ortodoksisen tradition periaatetta ja kutsuu ortodokseja omaan ehtoollispöytäänsä, ei ansaitse ekumeenista kumppanuuttamme!

Tässä yhteydessä on todettava, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokouksen keskustelulla mahdollisuudesta kutsua muihin kirkkokuntiin kuuluvat henkilöt luterilaisen kirkon ehtoollispöytään voi olla vain ekumeenisesti vahingollisia vaikutuksia.

Ortodoksinen avioliitto

”Ei ylösnousemuksessa oteta vaimoa eikä mennä vaimoksi. Ylösnousseet ovat kuin enkelit taivaassa” (Matt. 22:30).

Evankeliumin selvä linjaus avioliitosta on lohdullinen. Se kertoo sen, miten taivaan järjestys on toinen kuin se, mitä me ihmiset linjaamme.

Avioliitto ei ole yksi ja ainoa kristillinen elämänvalinta. Mutta he, joille se suodaan, joutuvat hyväksymään idän kirkon järjestyksen Raamatun ja tradition erottamattomuudesta.

Nykyinen suomalainen avioliittokeskustelu ja perinteinen idän kulttuuri törmäävät yhteen määritelmässä avioliiton tarkoituksesta. Ortodoksisen kirkon avioliitto on enemmän historiallinen elämänjärjestys kuin vain kahden yksilön välinen sopimus parisuhteesta.  

Avioliittoon liittyvä ortodoksinen ajattelu on tiiviisti yhteydessä traditioon. Ortodoksinen vihkitoimitus on historiallisesti juutalaisen hääseremonian perillinen.

Rukoukset ortodoksisessa vihkitoimituksessa vertaavat miehen ja naisen liittoa Jumalan ja Israelin liittoon. Vihkitoimituksessa toistuvat juutalaisen rukoustradition huudahdukset Jumalalle: ”Kiitetty olet Sinä, Herra, meidän Jumalamme!”, ”Sinuaa heidät, Herra meidän Jumalamme” ja ”Kunnia olkoon Sinulle, meidän Jumalamme.

Osa vihkimisrukouksista on itse asiassa suoraa lainaa juutalaisuudesta, kuten ”Pyhä Jumala ja koko luomakunnan luoja…” Avioparille rukoillaan samanlaista siunausta kuin Vanhan testamentin tunnetuille aviopareille Aabrahamille ja Saaralle, Iisakille ja Rebekalle, Moosekselle ja Sipporalle tai Joakimille ja Annalle.

Idän ja lännen kristittyjen erot vihkikaavoihin tulivat jo 300-luvulla. Ortodoksisen kirkon vihkitoimitus pysyi uskollisena juutalaisuuden ja Vanha testamentin kielikuville. Lännessä avioliiton arvoa selittää apostolisen ajan kirje Diognetokselle, jossa kristittyjen sanotaan ”avioituvan muiden tavoin”.

Kirkkoisät Gregorios Naziansilainen ja Johannes Krysostomos pitivät avioparin kruunaamista vihkimisen tärkeimpänä hetkenä. Ortodoksisen avioliittotoimituksen nimi liturgisissa kirjoissamme on edelleen ”kruunaustoimitus” ja keskeinen osa palvelusta on kolminkertaisesti sekä sulhaselle että morsiamelle luettu siunaus ”Jumalan palvelija (nimi) kruunataan Jumalan palvelijattaren (nimi) kanssa…”

Kruunaaminen on keskeinen osa vihkitoimitusta kaikissa idän kirkoissa Balkanilla, Lähi-idässä ja Intiassa. Morsiusparin yhteinen malja makeaa viiniä on sekin juutalaisesta hääseremoniasta. Yhteinen malja symboloi sitä, miten avioparin on jaettava yhdessä niin elämän makeat kuin karvaat hetket.

Ortodoksinen vihkimistoimitus päättyy edelleen juutalaisuudesta perittyihin toivotuksiin. ”Sinä, ylkä, menesty niin kuin Aabraham, tule siunatuksi kuin Iisak ja enene kuin Jaakob… ”Ja sinä, morsian, menesty niin kuin Saara, riemuitse kuin Rebekka ja enene kuin Raakel”...

Ortodoksinen avioliitto on teologialtaan ”kirkon äidin” juutalaisen tradition lapsi. Ja tuo juutalainen traditio näkyy avioliiton lisäksi kaikessa muussakin idän kirkon liturgisessa ajan pyhittämisessä.

Avioliitto ei ole kirkolle kahdenkeskinen sopimus vaan jo juutalaisuudesta peritty yhteiselämän perinteinen malli, jota ei muuksi muuteta.

Ja kuka voisi kyseenalaistaa yhtäältä juutalaisuudessa olevan perinnetietoisuuden ja suvaitsevaisuuden ja toisaalta kyvyn rajojen rikkomiseen, joka sekin tehdään tyylikkäästi tradition pohjalta?

Ortodoksinen seurakunta

Kuten huomaamme, ortodoksisessa itseymmärryksessä käsitykset armosta ja avioliitosta poikkeavat merkittävästi suomalaisen kristillisyyden nykyisistä arvoista.

Meillä ortodokseilla on kuitenkin syytä kuunnella luterilaisen kirkon piirissä käytävää keskustelua.

Huomiomme ansaitsee esimerkiksi se tapa, jolla luterilainen kirkko on pohtinut tulevaisuuskomiteansa viime kuussa julkaistussa mietinnössä seurakuntakäsitystään.

Komitea pohtii muun muassa sitä, mikä on kirkon perusyksikkö ja päätyy vastaukseen: paikallisseurakunta on paitsi teologisesti ekklesia myös sellaisena kokonaiskirkon elämän ja toiminnan perusyksikkö.

Paikallisseurakunnan merkityksen nostaminen on paikallaan. Ortodoksisessa perinteessä meidän on kuitenkin korostettava paikallisuuden yhteyttä muualla ortodoksisessa maailmassa olemassaoleviin hiippakunnallisiin ja paikalliskirkollisiin perinteisiin.

Suomalainen seurakuntamalli on luotu kuntahallintoa mukaillen. Merkitseekö kehitys kohti isompia kuntia automaattisesti myös isompia seurakuntia?

Jos vastaus on kielteinen, on meidän hyväksyttävä se, mitä luterilaisen kirkon tulevaisuuskomiteassakin todettiin: jos paikallisseurakunta on pieni, on välttämätöntä siirtyä työntekijäkeskeisestä toimintakulttuurista seurakuntalaislähtöiseen kulttuuriin. On harkittava siirtymistä määräaikaisiin työsuhteisiin.

Kolmas viisas huomio mietinnössä on mielestäni tämä: ”On yhdentekevää, millaisia tulevaisuuden suuntaviivoja piirretään, mikäli ihmiset eivät niihin sitoudu”. Sanonnan mukaan ”toimintakulttuuri syö strategian aamupalaksi”.

Toisin sanoen: meidän on oltava valmiita tekemään kirkon työtä tulevaisuudessa jopa pienemmällä palkalla. Tällaiseenkin tulevaisuuteen pitäisi henkisesti valmistautua.

Keskusteluun tästä päästään sitten, kun olemme valmiita esittämään itsellemme kysymyksen, kommunikoiko kirkko hallintokielellä vai kirkon kielellä?

Esipaimenet, Kristuksessa rakkaat Suomen arkkipiispakuntamme kirkolliskokousedustajat!    

Haluan tervehtiä teitä näillä ajatuksilla ja rohkaista meitä kaikkia miettimään niiden merkitystä Suuren ja Pyhän Synodin isien kesäkuussa antamalla kehotuksella:

”Me seuraamme pyhien isiemme Synodien säädöksiä ja säilytämme isien uskon jokapäiväisessä elämässämme kaikilla hyvillä tavoilla. Yleisen ylösnousemuksen toivossa ylistämme Jumalaa kolmessa persoonassa jumalallisin veisuin: ”Isä, Kaikkivaltias, Jumala, Sana ja Henki, yhtä olemusta oleva kolmessa persoonassa, yliolennollinen voima ja jumaluus, Sinuun me olemme kastetut ja Sinua me ylistämme kaikkina aikoina!” (Pääsiäiskanonin 8. veisu).

28.11.2016

© Suomen ortodoksisen arkkipiispan kanslia, Liisankatu 29 A 8, 00170 Helsinki, puh. 020 6100 240, helsingin.hiippakunta@ort.fi