Avauspuhe kirkolliskokouksessa Valamossa
Kristuksessa rakkaat esipaimenet, hyvät kirkolliskokousedustajat: isät, veljet ja sisaret!
Aloitamme kirkolliskokousta Eurooppaa ravistelevan väkivallan varjossa.
Terroristien viimeisen kuukauden aikana satoja viattomia ihmisiä kohtaan osoittama brutaali väkivalta on jatkumoa New Yorkin, Madridin ja Beslanin terrori-iskuille syyskuussa 2001, maaliskuussa 2004 ja syyskuussa 2004.
Vaikka terrori-iskujen tekijät eivät edusta minkään uskonnon arvoja, ovat he ottaneet hirmutekojensa oikeuttajaksi ”Jumalan”.
On tärkeää, että osaamme erityisesti kirkossa tunnistaa uskonnolliseen fanatismiin verhoutuneen väkivaltaisuuden ja terrorismin.
Fanatismi ja fundamentalismi toimivat samoin metodein.
Terrorismi uskonnon nimissä on fanatismia, joka haluaa kiihdyttää historian liikettä. Se pitää kaaosta tai väkivaltaa välttämättöminä etappeina uuden ja oikeaoppisemman yhteiskunnan luomisessa.
Kolmas väkivaltaisen fanatismin tunnusmerkki on mustavalkea maailmankuva. Tuollaisessa maailmassa yhtäällä ovat uskovat ja toisaalla jumalattomat.
Paavi Benedictus XVI piti elokuussa 2004 kuuluisan puheensa, jossa hän varoitti maailmaa tällaisesta ”uskonnollisesta patologisuudesta”.
Tällä Benedictus tarkoitti sokeaa asioiden seuraukset punnitsevan järjenkäytön hylkäävää uskonnollisuutta.
Terrorismi ja väkivaltainen uskonnollinen fanatismi ovat juuri sitä toimintaa, jossa tarkoitus pyhittää keinot.
Tällaista nihilismiä vastaan voidaan taistella vain sillä, että uskonnollisissa yhteisöissä kielletään sellainen fundamentalistinen uskovaisuus, joka rakentuu ihmisten, kansojen tai valtioiden erottelemiseen oikeisiin ja vääriin.
Mutta kuinka kielletään jotain sellaista, joka rakentuu ja elää sairaassa mielen maailmassa!
”Ette saa minua vihaamaan! Haluaisitte, että pelkään; toivoisitte että ryhtyisin katsomaan ympärilläni olevia ihmisiä epäilevästi; vaihtaisin vapauteni kontrolliin. Niin ei käy. Vapaina olemme vahvempia kuin mitkään maailman aseet".
Nämä sanat lausui Pariisin terrori-iskussa vaimonsa menettänyt mies.
Meillä on vastuu pakolaisista
Pakolaisuus on terrorismin ja väkivallan suora seuraus. Sodan ja väkivallan vuoksi pakolaisiksi joutuneiden ihmisten vastaanottaminen koskettaa meitä ortodokseja erityisen voimakkaasti Balkanilla ja Välimeren alueella.
Ortodoksisten sisarkirkkojemme kanta pakolaisten auttamiseksi on ollut yhdenmukainen.
Bulgarian, Kreikan, Kyproksen, Serbian ja Romanian kirkot ovat ilmaisseet tukensa kaikkien ihmisten auttamiseksi heidän ihonväristään, uskonnostaan tai syntyperästään riippumatta.
On mielenkiintoista huomata, että Balkanin ja Välimeren ortodoksisten kirkkojen piirissä on havaittavissa paljon vähemmän sellaista etnisiin tai uskonnollisiin taustoihin nojaavaa valikoivaa pakolaispolitiikkaa, joka näkyy selvästi meillä vauraassa Länsi-Euroopassa.
Serbian ortodoksisen kirkon piispainkokous totesi elokuussa (27.8.2015), että vastuu Eurooppaan Lähi-idästä tulevien pakolaisten kohtalosta on yksiselitteisesti vauraalla ja itsekkäällä lännellä, joka rahoittaa sotaa Raamatun maissa.
Ortodoksisen kirkon näkökulma ei ole muuttunut.
Toukokuussa 1907 Aamun Koiton uutisessa kerrottiin alkuasukkaiden sorrosta Afrikassa. Uutinen päättyy ennustukseen: ”Vielä kerran tulee aika, ehkäpä jo piankin, jolloin Eurooppa saa kalliisti maksaa julmuutensa mustia veljiään kohtaan.”
Kerroin kirkolliskokousseminaarimme alussa Joensuussa 4. syyskuuta pakolaiskysymyksen käsittelystä Konstantinopolin piispainkokouksessa.
Siellä tuotiin selkeästi esille se, että me ortodoksit emme puhu pakolaisista ”vieraina” tai ”ongelmana”. Näemme heidät ihmisinä, jotka kokevat nyt samanlaisen kohtalon kuin ensimmäisenä jouluna Egyptiin paennut pyhä perhe.
Tässä kohdin joudumme väistämättä pohtimaan kirkon erityislaatuista tehtävää yhteiskunnassa.
Vaikka kirkko tekee pakolaisten auttamiseksi yhteistyötä viranomaisten kanssa, ei kirkko ole samanlainen viranomaisorganisaatio kuin poliisi tai rajavartiolaitos.
Kirkon näkökulmasta turvapaikan muodolliset edellytykset täyttyvät silloin kun kasvokkain on kuka tahansa hädässä oleva ihminen!
Poliitikot voivat pohtia pakolaiskriisiä, mutta kirkko auttaa jokaista lähimmäistämme, jotka ovat samaa lihaa ja verta kuin me! Kirkko auttaa kaikkia kärsiviä, eikä erottele heitä heidän etnisen tai uskonnollisen taustansa mukaan!
Hädän hetkellä jokaisen ihminen kohdataan kirkossa samanarvoisena.
Hallinnon uudistuksesta
Kirkolliskokous hyväksyi vuosi sitten (25.11.2014) neljännessä täysistunnossaan hallintovaliokunnan mietinnön hiippakuntakeskeisestä hallintomallista.
Kuluneen vuoden aikana kirkolliskokouksen päätöksestä saadut lausunnot osoittavat, että hiippakuntakeskeisyyden ja seurakuntien autonomian yhteensovittaminen on haasteellinen prosessi.
Ortodoksisen kirkkomme vanhan eli vuoden 1969 lain (8.8.1969/521) ensimmäisessä luvussa kirkon järjestysmuodon määrittelyssä oli maininta ”kirkkokunta jakautuu seurakuntiin” (4 §).
Vuoden 2006 laissa lause kuuluu ”ortodoksisen kirkon perusyksikkö on hiippakunta” (10.11.2006/985/6 §).
Kuitenkin uudessakin laissa Suomen ortodoksisesta kirkosta hiippakuntahallintoa käsitellään yhden luvun (5) kolmessa pykälässä (39–41§).
Seurakunnan hallinnosta on saman lain kolmessa luvussa (6–8) pykäliä (44–86§) yhteensä 42.
Verotusoikeus ja juridinen oikeushenkilön asema on toistaiseksi Suomessa seurakunnilla. Tästä huolimatta kirkossa tarvitaan myös seurakuntien taloutta ja henkilöstöä ohjaavan, laajempaa kokonaisuutta arvioivan portaan hallintoa.
Emme voi kirkossakaan olla näkemättä sitä, että nykyinen ja usein näpertelyyn kangistunut kunta- ja seurakuntahallinto on tiensä päässä.
Keskeinen osa seurakuntien toiminnan pitemmän tähtäimen suunnittelua on laissa (8 §) ja kirkkojärjestyksessä (13 §) annettu mahdollisuus yhteistoimintaan muiden seurakuntien kanssa.
Tämä prosessi ei ole edennyt seurakuntien aloitteesta, mutta sitä on mahdollisuus edistää hiippakunnan piispan toimin ja nykyisenkin lainsäädännön raameissa.
Voimassa olevan lainsäädännön mukaan hiippakunnan piispa tarkastaa seurakunnat säännöllisesti ja tekee tarkastuksista pöytäkirjan suosituksineen.
Tämän lisäksi piispa antaa vuosittain lokakuussa lausunnon seurakuntien tulevan kalenterivuoden budjetista sekä kolmivuosittaisista talous- ja toimintasuunnitelmista.
Sekä tarkastuksissa että toiminta- ja taloussuunnitelmissa käy selvästi ilmi se, että henkilöstö- ja kiinteistökulut muodostavat suurimman osan seurakuntien talousarviosta.
Tästä syystä sekä työntekijäresurssien että kiinteistömassan kriittinen arviointi on tulevaisuudessa välttämätöntä.
Kuten on jo todettu: pienimmät seurakunnat eivät enää ole toimintakykyisiä.
Tämä arviointi voidaan nykyisen lainsäädännön mukaan tehdä hiippakunnissa. Toisin sanoen esimerkiksi papiston tarpeen seurakunnittain arvioi hiippakunnan piispa.
Hiippakunnan piispa arvioi kirkkojärjestyksen (100 §) mukaan tarkemmin sitä, missä määrin seurakunnissa on tarpeen siirtyä osa-aikaisiin työsuhteisiin.
Samoin kappeliseurakunnissa pää- tai sivutoimisista työntekijöistä (17 §) päättää selkeästi hiippakunnan piispa.
Toinen heti aloitettava hallinnon uudistus voisi olla se, että piispainkokous ryhtyy aktiivisesti toimenpiteisiin toimivien seurakuntakokonaisuuksien aikaansaamiseksi
Kirkolliskokoukseen enemmän hengellistä silmää
Arvoisat esipaimenet, hyvät isät, veljet ja sisaret!
Esitin kolme vuotta (28.11.2012) sitten kirkolliskokouksen päätösistunnossa ajatuksen siitä, että kirkolliskokouksen toimintaa kehitettäisiin kirkon perustehtäväksi kutsuttavan näyn pohtimiseen.
Haluan ennen kirkolliskokoustyöskentelyn alkamista palauttaa uudelleen mieliimme saman asian ortodoksisesta itseymmärryksestä, josta olen maininnut useasti aiemminkin kirkolliskokousten avauspuheenvuorossani.
Ortodoksisessa kirkolliskokouksessa suomalainen yhteiskunnallinen tai ajallisesti lyhyt perspektiivi eivät ole riittävä kallio päätösten perusteluiksi.
Tarvitsemme asioihin ortodoksista näkökulmaa, sen ajatonta hengellistä silmää, kanonista kokemusta ja liturgista asennetta.
Ehkä hallinnon uudistuskin tarvitsee toteutuakseen jonkun muun kuin ”hallinnollisen” perspektiivin.
Seurakunnan tai hiippakunnan ei tarvitse olla paikka, jossa kehitetään hallintoa yhteiskunnan muutosten mukaan.
Eikö kirkon tehtävä ole pikemminkin hillitä yhteiskunnallisen kehityksen vaikutuksia ja punnita muutoksia aina suhteessa omaan traditioonsa?
Lain mukaan (20 §) kirkolliskokous hoitaa hengellisiä asioita ”kirkon dogmien, kanonien ja muiden kirkollisten sääntöjen rajoissa”.
Kirkolliskokous asettaa (23 §) toimikaudekseen valiokunnat. Kirkkojärjestyksen mukaan (41 §) pysyviä valiokuntia ovat hallintovaliokunta, lakivaliokunta, sivistysvaliokunta, talousvaliokunta sekä tarkastusvaliokunta.
Käytännössä kirkolliskokous on keskittynyt pääasiassa talousasioiden käsittelyyn.
Valiokunnat voivat säilyä nimiltään entisellään, mutta niiden työskentelyä voitaisiin kehittää hallinto- ja talousasioiden sijaan esimerkiksi diakonian, koulutuksen ja viestinnän suunnittelemiseen ja linjaamiseen sekä pitemmän tähtäimen suunnitteluun.
Julistan näillä ajatuksilla Suomen ortodoksisen kirkon vuoden 2015 kirkolliskokouksen avatuksi ja toivotan sen työlle kaikkien Valamon pyhien esirukouksia ja siunausta.
23.11.2015
