Avauspuhe kirkolliskokouksessa Valamon luostarissa
Jumalan armosta olemme kokoontuneet aloittamaan Suomen ortodoksisen kirkon vuoden 2014 kirkolliskokousta.
Asialistalla on toiminta- ja taloussuunnitelmia, hallinnon kehittämistyöryhmän raportti ja kirkon kulttuuriperintöstrategia.
Valitsemme myös uuden metropoliitan Oulun hiippakuntaan ja pohdimme kirkkomme tulevaa strategiaa.
Kaikkien näiden asioiden käsittelyssä joudumme ortodoksisen kirkon päättäjinä sovittamaan yhteen sekä hallinnollista, taloudellista että teologista asiantuntemusta.
Onnistumme haasteessa hyvin, jos meitä yhdistää erilaisista näkemyseroista huolimatta ortodoksinen itseymmärrys. Mistä se kasvaa? Mitä se on?
Tiedämme kaikki, että ortodoksisen kirkkomme elämä sisältää sekä yhteisöllisen että henkilökohtaisen ulottuvuuden. Kumpaakaan niistä ei voi elää yksin.
Yhteisöllinen elämä on liturgista, joka jatkuu henkilökohtaisena kilvoitteluna. Jälkimmäinen saa aina voimansa liturgiasta ja sakramenteista.
Kirkon yhteisöllinen liturginen elämä on ortodoksisuuden ydin. Sen vuoksi myös kaikki yleisimmät kirkon historian hallintoon liittyvät ilmaukset ovat perineet liturgista yhteisöllisyyttä kuvaavia termejä: koinonia, synaksis, synergeia.
Kaikki nämä kolme termiä pitävät sisällään ajatuksen yhteisestä ja harmoniassa tapahtuvasta työstä.
Kirkko puhuu liturgian välityksellä. Liturgia, ja kaikki muut jumalanpalvelukset, ovat kokonaisuuksia, joihin ei ortodoksisessa kirkossa liitetä Raamatun ja liturgisen runouden oheen muuta puhetta.
Ainoa poikkeus on saarna, joka sekin on pyhän isämme Johannes Krysostomoksen mukaan ensimmäinen asia, joka liturgiasta voidaan tarvittaessa jättää pois.
Rukouksia ei sen sijaan korvata koskaan vapaalla puheella.
Kirkon elämä, myös sen hallinto, on rytmitetty juhla- ja paastoaikojen ehdoilla. Suuren paaston ensimmäinen viikko, suuri viikko tai joulunpyhät ovat ortodoksisessa kirkossa aikoja, jolloin kaikki elämä on keskittynyt liturgiseen rytmiin.
Myös tässä kirkolliskokouksessa jokainen työpäivä alkaa ja päättyy yhteiseen rukoukseen kirkossa.
Toivottavasti nämä ajatukset ortodoksisesta identiteetistä eivät kuulosta huonosti yhteen sopivilta niiden hallinto- ja talousoppien kanssa, jotka ohjaavat kirkkomme arkea Suomessa.
Meidän on tehtävä kaikkemme, että kirkon kieli myös hallintokysymyksiä käsiteltäessä säilyttää liturgian opettaman ortodoksisen itseymmärryksen periaatteet.
Hallinnon kehittämisprosessi on tulossa vaiheeseen, jossa joudumme miettimään tärkeitä työnjohdollisia arvovalintoja.
Vuonna 2007 voimaan tulleen lain mukaan seurakunnilla on ollut mahdollisuus yhteistoimintaan, jota ei ole kuitenkaan toistaiseksi riittävässä määrin hyödynnetty.
Kuten hallintotyöryhmä on todennut, kirkon julkishallinnon mallin mukaisesti rakennettu päätöksentekojärjestelmä toimii raskaasti ja muutokset tapahtuvat hitaasti.
Ortodoksinen kirkkomme käyttää vuosittain henkilöstökuluihin lähes 10 miljoonaa euroa.
Yksi iso kysymys tämän valtavan summan hallinnoimisessa tulevaisuudessa koskee sitä, miten työtä ohjataan.
Missä linjataan sitä, mitä työtä tehdään?
Kirkollishallitus linjasi omalta osaltaan tätä keskustelussaan helmikuussa kirkon uudesta strategiasta. Kollegion mukaan siltä tarvitaan yksinkertaisuutta, priorisointia ja ajankohtaisuutta.
On hyvä, että Ortodoksisten Pappien ja Kanttorien Liiton jäsenet aloittivat syyskuussa kirkkopalvelujen ohjausryhmän johdolla keskustelut pappien ja kanttoreitten työn sisällöstä.
Tämä on oikeansuuntainen alku. Keskushallinnon, ortodoksisen seminaarin ja Valamon opiston yhteinen ohjausryhmä on ottanut tässä työssä aktiivisen roolin ja sille tehtävä kuuluu luontevasti myös jatkossa.
Tämän kirkolliskokouksen tehtävänä on tehdä selkeä linjaus hallinnonuudistamisen toteuttamisesta eli siitä mihin kirkon työssä keskitytään ja miten sitä ohjataan.
Matteuksen evankeliumissa toimeen tarttumiselle on annettu yksi malli, kun sadanpäämies sanoo sotamiehelleen ”Mene', ja hän menee, ja toiselle: 'Tule', ja hän tulee, ja palvelijalleen: 'Tee tämä', ja hän tekee” (Matt. 8).
Mene ja tee! Kirkkomme tarvitsee yksinkertaisempaa otetta työhön tarttumiseen ja asioiden valmiiksi saamiseen.
Hyvät kirkolliskokousedustajat!
Meillä on mahdollisuus aloittaa tämä kirkolliskokous täällä Kristuksen kirkastumisen luostarin rauhassa ja turvassa. Nämä jokaiselle ihmiselle kuuluvat perusarvot eivät valitettavasti ole yhteiskunnassamme kaikkien osana.
Kuulimme eilen järkyttävän uutisen perhesurmasta Kuopiossa. Neljä viikkoa aikaisemmin koettiin samantyyppinen murhenäytelmä Rautavaaralla. Jaamme kaikki tragedian kohteiksi joutuneiden perheiden surun ja rukoilemme edesmenneille lepoa Jumalan kasvojen edessä, josta ovat paenneet kipu, suru ja huokaukset.
Myös me ortodoksisena kirkkona kannamme huolta perheiden jaksamisesta. Parisuhdeongelmat, mielenterveys ja niihin usein liittyvät taloudelliset huolet ovat perheväkivallan tavallisimmat syyt.
Kirkkona meidän on tuettava kaikkia pyrkimyksiä siihen, että perheiden ja ennen kaikkea lasten oikeudet ovat yhteiskunnan arvojen keskiössä.
Kirkko on osaltaan antamassa nuorisolle ihmissuhdetaitojen perusteita. Niitä saadaan uskonnonopetuksessa, jonka merkitystä emme voi koskaan liikaa korostaa. Kirkon jäsenet voivat jos niin tahtovat auttaa nuoria ihmisiä syrjäytyneisyydestä takaisin sisälle yhteiskuntaan.
Kirkon näkökulmasta haluan ottaa kantaa myös kahteen muuhun asiaan.
Niistä ensimmäinen on mahdollisuus ongelmista keskusteluun. Kirkko on perustettu Jumalan ja ihmisen välisen dialogin paikaksi.
Kirkkorakennukset ovat historiansa aikana olleet aina myös turvapaikkoja väkivallan uhatessa. Kirkon on edelleen oltava paikka, jossa ovet ovat auki ihmisten kohtaamiseen.
Pieni mutta kenties merkittävä asenteiden tarkistus olisi meiltä se, että pitäisimme ainakin kaupungeissa kirkkojemme ovet auki aamusta iltaan.
Toinen asia, josta meidän tulee puhua rohkeasti on väkivallattomuus.
Emme hyväksy väkivaltaa minkään kansallisen, poliittisen tai taloudellisen ongelman ratkaisussa.
Myös perhe- tai muu lähisuhdeväkivalta on aina tuomittavaa. Ongelmiin löytyy aina ratkaisu rauhan tietä. Ja jos nuo mahdollisuudet on läpikäyty kaikkialla ilman tulosta, on kirkko paikka, jossa väkivallaton ratkaisu löytyy aina.
Nämä kaksi asiaa – kirkko auki turvapaikkana ja väkivallattomuuden periaate – voivat tuntua pieniltä, mutta niiden merkitys hädän hetkenä voi olla ratkaiseva.
Arvoisat esipaimenet, isät, sisaret ja veljet!
Voimme olla kiitollisia siitä, että ortodoksinen kirkkomme ei kärsi jäsenkatoa. Kirkkoon liittyy vuosittain keskimäärin liki tuhat ihmistä. Näin on jatkunut jo noin vuosikymmenen ajan.
Toisaalta vahvan kirkkoon liittymisen rinnalle on viime vuosina tullut myös kasvava määrä kirkosta eroamisia. Iloitsemme kirkkoon liittyneistä, mutta me emme voi olla tyytyväisiä siihen, että eroamisluvut ovat nousussa.
Mitä kirkkoon liittyvät tai kirkossa jo elävät jäsenet etsivät idän apostolisen kirkon huomasta?
Tiedämme kaikki, että he eivät ole kiinnostuneita tilinpäätöksistä ja tilintarkastuskertomuksista, strategioista ja raporteista.
He haluavat olla osa kirkkoa, joka ei ehkä ole suomalaisen mittapuun mukaan hallinnollisesti virtaviivaisin, mutta tarjoaa heille sen hengellisen ja esteettisen kauneuden tai liturgisen ja kanonisen järjestyksen, jota ei muualta löydä.
Tämän kokonaisuuden hallintaan, osaamiseen ja kehittämiseen tähtäävät viime kädessä myös kirkolliskokouksen päätökset!
Kuulemme joskus sanottavan, että kirkon on oltava läsnä ihmisten arjessa.
Tätä ei pidä ymmärtää niin, että kirkko muuttuu osaksi harmaata arkea. Sitä varten kirkko ei ole.
Kuten aiemmin mainitsin, kirkko puhuu liturgian välityksellä. Tuo puhe auttaa ihmisiä löytämään arkielämästä, luonnosta ja ystävistä samaa runollista kauneutta, jonka he ovat kokeneet liturgiassa.
Oikeasti ymmärrettynä kirkon liturgisella ja hallinnollisella toiminnalla on yksi ja sama tarkoitus. Niiden tarkoitus on osoittaa, että ikuinen elämä alkaa jo täällä maan päällä.
Jumalan ihmiseksi tulemisen seurauksena maailman aikakaudet ovat saumattomasti yhteydessä toisiinsa.
Kirkon liturgisella ja hallinnollisella toiminnalla on yksi ja sama tarkoitus: auttaa ihmistä löytämään henkisen ja fyysisen minän tasapaino.
Tuota työtä myös me olemme täällä mahdollistamassa.