Avauspuhe kirkolliskokouksessa Valamon luostarissa
Arvoisat esipaimenet, isät, veljet ja sisaret!
Olemme aloittaneet vuoden 2012 Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokouksen yhteisellä rukouspalveluksella Valamon Kristuksen kirkastumisen luostarin kirkossa.
Tämäkin kirkolliskokous alkoi anomuksilla ”rukoilkaamme rauhassa, rukoilkaamme rauhaa taivaasta, rukoilkaamme koko maailmalle rauhaa" ja toivotuksella "rauha olkoon teille kaikille".
Miksi sana "rauha" toistui niin monta kertaa?
Siksi, että keskinäinen rauha ja sen levittäminen ympäristöömme on seikka, josta meidät tunnistaa kristityiksi.
Sanat "rauha teille!" lausuttiin heti ylösnousemuksen jälkeen, kun opetuslapset lähettiin meidän edellämme viemään hyvää sanomaa (Joh. 20:21).
Vaikka ajatus rauhasta saattaa tuntua vaikeitakin asioita sisältävän kirkolliskokouksen alussa ensi tuntumalta oudolta, on sanojen "rauha teille" oltava kirjoitettuina sydämiimme.
Näin on oltava kun käymme käsittelemään mitä tahansa asioita kirkossa. Oli kysymyksessä sitten keskusrahastomaksujen määräytymisperusteet, lain ja kirkkojärjestyksen päivittäminen tai valtakunnallisen lehden julkaiseminen, tulee näitä ja muita kirkolliskokouksen asialistalla olevia asioita voida käsitellä ja niistä etsiä yhteistä päätöstä rauhan ektenian hengessä.
Jos näin ei ole, on meidän kysyttävä, olemmeko kokoontuneet ortodoksisen paikalliskirkon kirkolliskokoukseen etsimään kirkon parasta, vai henkilökohtaisten intressien värittämään poliittiseen kokoontumiseen.
Kirkolliskokouksen johdolla valmisteltu hallinnonuudistus on siirtynyt suunnitelmasta täytäntöönpanoon.
Vuosikymmenten valmistelusta, PTS-mietinnöstä ja kirkon strategiasta kumpuava uudistus on alkanut keskushallinnosta Kuopiossa ja jatkuu tulevina vuosina hiippakuntiin ja seurakuntiin.
Hallinnon uudistuksella on paljon vaikutuksia, mutta joitakin sen pääasioita on syytä korostaa tämänkin kirkolliskokouksen alussa.
Ensimmäinen hallinnon uudistuksen perusta on siinä, että samaan aikaan kun kirkko pitää kiinni apostolisesta ja alkuperäisestä opetuksestaan ja perustehtävästään, se voi arvioida avoimesti ja kriittisestikin välineitä tehtävänsä toteuttamiseksi.
Hallintoa ja toimintatapoja on voitava muokata muutostarpeiden suuntaan.
Kevyempi hallinto merkitsee vähemmän hallintoa ja enemmän todistusta, ja jos hallintoa on vähemmän, on sen oltava toimivaa ja tehokasta.
Toinen tärkeä hallinnonuudistuksen päämäärä on hyvin hoidetut ja läpinäkyvät työyhteisöt.
Kaikkiin yhteisöihin pätevät samat periaatteet kuin perheisiin: "Jokainen onnellinen perhe on onnellinen samalla tavalla, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan", kuten Tolstoi asian ilmaisi.
Hyvä työyhteisö ei tarvitse pitkiä määritelmiä.
Huolellisuuden ja läpinäkyvyyden lisäksi hyvään työyhteisöön kuuluu, että se on henkisessäkin mielessä tilaa tarjoava.
Kolmas hallinnon uudistamisen haaste on siinä, että emme sitä tehdessämme kadota ortodoksista ja historiallista perinnettämme. Tämän seikan saimme kuulla myös Hänen Pyhyytensä patriarkka Bartolomeoksen tervehdyksestä tälle kirkolliskokoukselle.
Suomen ortodoksinen kirkko saa toteuttaa tehtäväänsä demokraattisessa oikeusvaltiossa. Vaikka puitteet toimia ovat kansalaisyhteiskunnassa kaikille samanlaiset, on ortodoksisen kirkon identiteetin pohjana paljon muutakin kuin maan lait, hallintomallit, tavat tai tottumukset.
Ortodoksisen kirkon identiteetti ei kasva suomalaisuudesta vaan ortodoksisen maailman historiallisesta liturgisesta ja hengellisestä perinnöstä. Kirkko ei ole todistuksessaan sidottu yhteiskuntajärjestelmään.
Myös ortodoksinen kirkko osana Uuden testamentin globaalia kristillistä kirkkoa noudattaa Suomessakin ensisijaisesti Rooman valtakunnassa yli 2 000 vuotta sitten lausuttuja linjauksia maallisen ja hengellisen kuuliaisuuden eroista: "Antakaa siis keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu" (Matt. 22:21) ja "Ennemmin tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä". (Ap.t. 5:29).
Kuinka ajankohtaisia nuo Matteuksen evankeliumin ja Apostolien tekojen kirjan lauseet ovatkaan tänään! Apostoleja seuraavilla vuosisadoilla marttyyrit todistivat periaatteesta kieltäytymällä menemästä mukaan maallisen vallan tai mammonan kulttiin.
Tämän päivän yhteiskunta ja sen media kohtelevat armottomasti vanhoja instituutioita. Tämän on myös kirkko saanut kokea.
Monet ovat valmiita muuttamaan kirkkoa. Mutta miten?
Tekemällä siitä kaikkien yhteiskunnassa olevien trendikkäitten hyvien ideoiden tyyssijan, suomalaisen synkretistisen "kaikkien" kirkon, joka on valmis tarkistamaan uskonperintöään mukautumalla yhteiskunnan arvoihin?
Arkkipiispa saa kuulla päivittäin ohjeita siitä, miten kirkkoa pitäisi muuttaa. Harvemmin kuulen sen sijaan siitä, millaisena näemme sen kallion, jolla seisomme muutoksen tuulissa ortodoksisena kirkkona.
Kuluneen vuoden alussa kirkkomme venäjänkielisten maahanmuuttajien parissa palvellut pappi siirtyi uusiin tehtäviin Permin hiippakuntaan Venäjälle. Isä Viktor teki lähes viisi vuotta kestäneestä työstään Suomen ortodoksisen kirkon parissa raportin, jossa hän kertoi työnsä iloista ja suruista.
Hänen raportistaan jäi erityisesti mieleen yksi näkökulma, jonka haluan tuoda tässä esille.
Monessa suhteessa palavasieluinen idealisti isä Viktor oli pannut merkille, että kirkkomme on vaarassa kadottaa historiallisen ortodoksisen muistinsa eli traditionsa.
Kaiken ekumeenisen, hallinnollisen ja yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen keskellä meidän on muistettava, mistä me olemme kotoisin.
Ketkä ovat kirkkoisiämme ja –äitejämme?
Mihin ankkuroidumme hädän hetkenä?
Hänen Pyhyytensä mainitsi tervehdyksessään aina muistettavan Nikean metropoliitan Johanneksen perinnön.
Olemme kuluneena vuonna menettäneet keskuudestamme taivaan kirkkauteen kaksi perinteen kantajaa: Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostarin igumenian äiti Marinan ja Helsingissä palvelleen rovasti Aleksei Samoldinin. He ovat liittyneet niiden satojen edesmenneitten Jumalan palvelijoiden joukkoon, joiden tulee olla kirkossa ensisijaisia esimerkkejämme.
Luterilainen kirkko on julkaissut vastikään nelivuotiskertomuksensa 2008–2011. Siitä käy ilmi selvästi enemmistökirkon kansankirkko-ideaan tukeutuvan uskonnollisuuden haasteet.
Olen ilolla pannut merkille, miten kertomusta seuraavassa keskustelussa luterilaisen kirkon piirissä on noussut esille kaksi meille ortodokseille tärkeää kristillisyyden peruspilaria: jumalanpalveluksen voiman ja kirkon kriittisen panoksen esillä pitämisen yhteiskunnan arvokeskustelussa.
Myös ortodoksisen kirkon on seisottava perinteeseensä nojaten. Kirkko on näkyvänäkin organisaationa täysin toinen kuin mikään poliittinen järjestelmä. Kirkolla on oma kutsumuksensa ja oma hierarkkinen järjestelmänsä, jolla se sitä toteuttaa.
Kirkko ei ole enemmistön tai opposition puolella, vaan se pidättää itselleen oikeuden olla moraalin esikuva molemmille osapuolille yhteiskunnassa.
Me voimme olla esikuvia vain sillä, että pidämme kiinni kirkon yhteydestä ja uskosta, ja efesolaiskirjettä lainaten "emme ole kaikenlaisten opin tuulten heiteltävinä" tai "kavalien ja petollisten ihmisten pelinappuloita" (Ef. 4:13–16).
Miten kirkon käsitys henkilökohtaisesta sanan- ja omantunnon vapaudesta poikkeaa yhteiskunnan tasa-arvosta? Se poikkeaa erityisesti tavassa, jolla papisto ja kirkon hallinto-orgaanien maallikkojäsenet käyttävät yhteiskunnallista oikeutta mielipiteen ilmaisuun.
Papiston tehtävä ei ole johtaa kirkkoa sanan maallisessa merkityksessä vaan täyttää yhteiskunnassa kristittyjen puhemiehen tehtävä.
Tuossa tehtävässä papiston on pystyttävä tuomaan esille ne seikat kirkon perinteestä, jotka haastavat ajan arvot. Ei toisinpäin.
Sekä papiston että muiden ortodoksisen kirkon päättävässä asemassa olevien ei tule käyttää tätä puhe- ja mielipidevaikuttajan rooliaan ensisijaisesti kritiikin esittämiseen oman kirkon perinnettä kohtaan, vaan yhteiskunnallisen enemmistökulttuuriin kriittiseen tarkkailuun.
Meidän on syytä miettiä, millä tavalla ortodoksikristityn tulee käyttää sanan- ja omantunnonvapauttaan.
Kuinka kirkko voi opettaa pitämään kiinni totuudesta tai kirkon ykseydestä, jos se ei korosta sananvapauteen liittyvää vastuullisuutta tai yksilön omantunnon suhdetta kirkon historialliseen muistiin eli traditioon?
Ihminen on luonnollisesti vapaa tekemisissään ja sanomisissaan. "Jokainen meistä joutuu tekemään Jumalalle tilin itsestään" sanotaan selvästi roomalaiskirjeessä (Room 14:12).
Kirkko julistaa uskon tuomaa vapautta jäsenilleen. Mutta niille, jotka sitä julistavat eli erityisesti papistolle kirkko ei lupaa yhteiskunnallista asemaa tai vaurautta vaan täysin muuta.
Apostolisen kirkon palvelutehtävä yhteiskunnassa on rakentaa konsensusta, mutta samalla pitää kiinni profeetallisesta kutsumuksestaan.
Tämä voi toteutua vain silloin, kun yksilön subjektiivinen omantunnonvapaus on valmis kuuntelemaan kirkon objektiivista ja elävää muistia eli traditiota.
Papiston ja laajassa mielessä myös kaikkien muiden kirkon palveluksessa olevien tai jopa kirkolliskokousedustajan kirkollisen ja yhteiskunnallisen roolin määrittämiseen pätevät Hippon piispan Augustinuksen sanat 1700 vuoden takaa: "Olen kanssanne kristitty mutta teille olen piispa".
Näin ollen olemme kaikki Suomen kansalaisia, mutta Suomen kansalaisille olemme ennen kaikkea muuta ortodokseja!
Ortodoksinen kirkko Suomessa on kasvamassa lyhyehkön kansallisen kirkon jakson jälkeen koko ajan enemmän myös osaksi globaalin ortodoksisuuden vuorovaikutusta. Sen seurauksena suhteet ortodoksisiin sisarkirkkoihimme ovat avoimia ja yhä enemmän myös ruohonjuuritason kohtaamisia.
Kirkkomme on ollut ensi heinäkuussa 90 vuotta Konstantinopolin Ekumeeniseen patriarkaattiin kuuluva autonominen kirkko. Suhteet patriarkaattiin ovat olleet hyvät. Patriarkaatti tuntee Suomen kirkon kehityksen ja ymmärtää geopoliittisen asemamme.
Hänen Pyhyytensä patriarkka Bartolomeos ja koko patriarkaatti tuovat omalta osaltaan esille säännöllisesti ylpeytensä siitä, että kirkko Suomessa on osa Ekumeenista patriarkaattia.
Tämän olemme voineet todeta tänäkin vuonna, kun jälleen sain osallistua pyhän mirhan vihkimiseen Konstantinopolissa.
Toinen arvokas patriarkka Bartolomeokselta saamani tehtäväni oli osallistua Hänen Pyhyytensä edustajana katolisen kirkon piispainkokoukseen Roomassa. Tuo tehtävä oli luottamuksen osoitus kirkkomme ekumeenisesta kokeneisuudesta ja minulle henkilökohtaisesti ainutlaatuinen tilaisuus tarkastella kristillisyyden tilannetta maailmanlaajuisesti.
Arvoisat esipaimenet, isät, sisaret ja veljet – Suomen ortodoksisen kirkolliskokouksen jäsenet!
Rauhantoivotusten ohella äsken kirkossa toimitetussa rukoushetkessä toistuivat sanat kiitoksesta: "Kiitetty on Jumalamme", kiittäkää Herraa, sillä Hän on hyvä, kiitetty olkoon aina oleva Kristus".
Tuo kiitosta ja siunausta tarkoittava "eulogein" on sanatarkasti "hyvä sana", se on hyvää puhetta.
Tuo muistutus kiitollisista ja hyvistä sanoista sopii ohjeeksi niin tähän joulupaaston aikaan kuin tähän kirkolliskokoukseenkin.
Olkoon hyvän puhuminen ja oman kirkon perinteen puolustaminen olennainen osa kaikkea sitä läsnäoloa, johon me ortodokseina seurakunnissa, julkisuudessa tai vaikka sosiaalisessa mediassa osallistumme.
Julistan näillä sanoilla Suomen ortodoksisen kirkon vuoden 2012 kirkolliskokouksen avatuksi ja toivotan sen työlle Jumalan siunausta.
26.11.2012
