Avauspuhe kirkolliskokouksessa Valamon luostarissa
Olemme toimittaneet rukouspalveluksen ja pyytäneet siunausta alkavan kirkolliskokouksen työskentelylle.
Tämä kirkolliskokous on kolmivuotiskaudeksi 2013–2016 valittujen edustajien ensimmäinen.
Tervehdin ilolla kaikkia uusia kirkolliskokousedustajia.
Haluan kirkolliskokoustyöskentelyn aluksi esittää pohdittavaksi joitakin ortodoksisesta perinteestä nousevia ajatuksia.
Kaikki kirkkomme kokoukset alkavat yhteisellä rukouksella, joka ei ole vain symbolinen ele. Me emme rukoile yhdessä tavan tai protokollan vuoksi. Emme siksi, että sen jälkeen voisimme keskittyä varsinaisiin asioihin.
Miettikäämme siis, mitä tämän päivän rukouspalvelus opettaa meille tulevien päivien kokoustyöskentelystä?
Jos rukouspalveluksen sanomasta voisi ottaa esille yhden keskeisen ajatuksen, on se usein toistuva doksologia "Sinun, Isä, Poika ja Pyhä Henki, on valtakunta, voima ja kunnia iankaikkisesti".
Me pyysimme ja rukoilimme, että voimamme kirkossa olisi samanlaista kuin Pyhän Kolminaisuuden valta, voima ja kunnia. Kirkko kutsuu valtaa tavallisesti palveluksi.
Se ei muuta muuksi sitä tosiseikkaa, että palvelun tai vallan esikuva on Pyhä Kolminaisuus. Kuten Kesarean arkkipiispa Basileios Suuri asian ilmaisi: kirkon elämän esikuva on Pyhän Kolminaisuuden persoonien yhteys.
Pyhän Kolminaisuuden persoonien, Isä, Pojan ja Pyhän Hengen kommunikointi ei ole opinkappale tai vain teoriaa.
Rukousten doksologioissa usein toistuvat viittaukset Pyhän Kolminaisuuden valtaan, voimaan ja kunniaan tarkoittavat syvimmiltään sitä, että emme puhuisi yhtä ja tekisi toista!
Pyhän Kolminaisuuden yhteys on läsnä kaikessa, mitä kirkko tekee. Kirkon palvelun on siksi oltava valmis koeteltavaksi.
Tähän perustuu käsitys avoimuudesta. Meidän on palveltava kirkossa niin, että puheemme ja tekomme kestävät kriittisen tarkastelun sekä oman kirkon lapsilta, että muilta kuin ortodoksisen kirkon jäseniltä.
Tässä on meille haastetta kerrakseen.
Kanonit ovat kirkon identiteettiä
Demokraattisessa yhteiskunnassamme kanonisuus ei ole – toisin kuin usein halutaan ymmärtää – sama asia kuin piispakeskeinen tai patriarkaalinen päätöksenteko.
Kanonisuus on paljon enemmän.
Meille ortodokseille kanonit ovat ennen kaikkea kirkon omaa identiteettiä ja sen riippumattomuutta suojaavia mekanismeja. Meidän olisikin syytä muistaa, että asioista päätetään kirkolliskokouksessakin demokraattisessa järjestyksessä mutta kanonisen hengen ohjaamana.
Tästä syystä kirkolliskokouksemme ei esimerkiksi anna piispainkokoukselle ohjeita toimenpiteisiin ryhtymisestä, vaan esittää sille pyyntöjä tuoda käsiteltäviin asioihin kanoniset näkökulmat!
Kanoneja ei käsitellä muotoseikkoina tai lakipykälinä. Niiden analysoinnissa etsitään kaikkeen toimintaan kirkon ajatonta henkeä.
Kirkon ja maallisen vallan suhteet ovat erilaisia kulttuurista riippuen.
Suhteessa maalliseen valtaan kirkon näkökulman pohjana on evankeliumin monimerkityksellinen lause: "Te tiedätte, että hallitsijat ovat kansojensa herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne" (Matt 20:25–28).
Otan yhden esimerkin tavasta, jolla kirkko pitää kiinni omista periaatteistaan. Ne poikkeavat aika paljon demokraattisen yhteiskunnan periaatteista.
Ortodoksisen kirkon jäsenet eivät ole täysi-ikäisiä 18-vuotiaana vaan heti mirhallavoitelun jälkeen. Samojen periaatteiden mukaan kasteen tai mirhallavoitelun saamisen perusteena ei ole kansalaisuus tai oleskelulupa vaan yksin Kolmiyhteiseen Jumalaan uskominen.
Kastetut kirkon jäsenet saavat osallistua kaikkeen kirkon elämään: he käyvät ehtoollisella, heidät vihitään ja myös siunataan haudanlepoon.
Ortodoksisessa kirkossa keneltäkään jäseneltä ei kysytä ennen palvelua henkilöllisyystodistusta!
Yksi oikeus on myös oman kirkon perinteeseen tutustuminen. Sitä varten on oman uskonnon opetus. Se ei ole sama asia kuin tanssin tai musiikin opiskelu.
Perehtyminen omaan uskontoon on perusta identiteetin kasvulle. Yhdessä oppiminen ja lasten kasvattaminen kirkon perinteisiin ovat kirkon jäsenille luovuttamattomia perustehtäviä.
On erittäin tärkeä asia, että kirkko Suomessa voi toteuttaa tätä tehtävää myös kouluissa.
Ortodoksinen kirkko ei ole sen paremmin demokraattinen kuin monarkistinenkaan. Kirkko pitää demokratiaa legitiiminä yhteiskuntajärjestelmänä, mutta ei eettisissä asioissa normatiivisena ja korkeimpana auktoriteettina.
Niin talous- kuin yhteiskuntapolitiikkaa ohjaavat aina eettiset arvot.
On tärkeää, että kirkko pitää kiinni periaatteestaan olla suhteellistamatta ihmisarvoa.
Konkreettiset tavoitteet ovat työhyvinvointia
Kirkolliskokouksemme käsittelee tulevien päivien aikana tärkeitä hallinnollisia asioita. Kaikkia niitä käsiteltäessä meidän on syytä pitää mielessä miten päätökset vaikuttavat kirkon jäseniin, lapsiin, nuoriin, vanhuksiin, niin suomenkieltä kuin muitakin äidinkieliä puhuviin ortodokseihin?
Kysymykset, joihin nämä kirkon jäsenet odottavat vastausta, eivät liity johtosääntöihin tai toimenkuviin.
Kirkon jäsenet huomaavat vain sen, miten hallinto takaa, että kirkon aika ei kulu byrokratiaan vaan palvelemiseen.
Demokratiassa hallintoa voidaan kutsua palvelevaksi. Kirkossa on kuitenkin syytä muistaa, että hallinto on ensisijaisesti väline profeetallista todistusta ja palvelua varten.
Tähän tehtävään olemme valitsemassa myös uutta esipaimenta Oulun hiippakuntaan; emme hallintovirkamiestä, vaan ihmisten palvelijaa.
Tiedämme kaikki, että pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa on hyvä ja korkea elintaso. Yhteiskunta joutuu kuitenkin koko ajan miettimään säästöjä ylläpitääkseen kilpailukykynsä.
Vaikka kirkon on omalta osaltaan osallistuttava säätötalkoisiin, se ei voi matkia maallista järjestystä ja käyttää irtisanomista ensisijaisena keinona kulujen karsimiseen.
Sen sijaan meidän on mietittävä työn tehokkuutta.
Se ei tarkoita lomista tai vapaapäivistä luopumista, mutta kokonaisnäkemystä siitä, mitkä työt kuuluvat kirkolle ja mitä voidaan jättää muille. Myös kirkon työssä meidän on pystyttävä arvioimaan sitä, teemmekö oikeita asioita, oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa.
Kirkon historia on tässäkin paras tiedon lähde. Lista kirkon perustehtävistä on lyhyt. Siihen kuuluvat liturgia, opetus ja diakonia. Kaikesta muusta voidaan tinkiä.
Yhtä tärkeää kuin kirkon päätehtävien ymmärtäminen, on kyky analysoida sitä, miksi niitä ei kenties saada tehokkaasti tehtyä.
Tämän analyysin tekemisessä ei voida arvioida ainoastaan kirkon keskushallinnossa, hiippakunnissa ja seurakunnissa nykyisin tehtävää työtä.
Ensin on pysähdyttävä miettimään mitä pitää tehdä ja vasta sitten, miten se parhaiten toteutetaan.
Kuinka paljon seurakuntatyöhön liittyvät työnjohdolliset, taloudelliset ja muut hallinnolliset toimet vievät aikaa? Kuinka jumalanpalvelusten, kerhojen, piirien ja kuoroharjoitusten täyttämää työtä arvioidaan? Mitä jää kenties tekemättä?
Keskeinen osa työn arviointia on palautteen lisäksi avoin vertailu.
Voimme esittää seuraavanlaisia kysymyksiä.
Jos jumalanpalveluksissa ei käy ihmisiä, mitä he tekevät? Miksi kaupungin muissa kuoroissa lauletaan paremmin kuin yhtä paljon harjoittelevassa kirkkokuorossa? Miksi kurssi kansalaisopistossa vetää salin täyteen, mutta oman seurakunnan ortodoksiapiirissä käy vain kourallinen ihmisiä?
Samalla tavoin meidän on uskallettava vertailla keskushallinnon tai hiippakuntien toimintaa.
Jäikö piispan johdolla tehdystä seurakunnan tarkastuksesta hedelmällisiä huomioita ja välineitä? Toimivatko taloustoimistopalvelut? Onko strategiasta apua arjessa?
Me voimme kehittää hallintoa, tehdä toiminta- ja taloussuunnitelmia, työhyvinvointikyselyjä, järjestää koulutustilaisuuksissa tai arvioida strategian toteutumista.
Kaiken niihin liittyvän kehittämisen tarkoitus ei ole kehittämistoiminta, vaan ortodoksisen kirkon arjen laadun parantaminen.
Jos näin on, seurakunnissa jumalanpalveluksia pyritään laulamaan ja lukemaan koko ajan paremmin, ja se näkyy kirkossakävijöiden määrässä. Tavoitteita asettavaan kirkkokuoroon pyrkii uusia laulajia ja ortodoksiapiiri vetää ehkä väkeä kansalaisopiston filosofian kurssilta.
Konkreettiset tavoitteet ovat lisäksi parasta työhyvinvointia!
Laatua määrätietoisesti parantamalla voimme löytää osaavia tekijöitä niille töille, jotka nyt uhkaavat jäädä tekemättä.
Vielä joitakin vuosikymmeniä sitten esimerkiksi arkkipiispa Paavali, rovasti Erkki Piiroinen tai kanttori Pekka Torhamo kirjoittivat, käänsivät, toimittivat ja sovittivat ortodoksista kirjallisuutta ja musiikkia osana omaa työtään.
Tämän omaehtoinen vastuun kantamisen perinne on nostettava uudelleen kunniaan.
Kirkon julkaisutoimintaan tai viestintään osallistuminen on osa seurakuntatyötä samalla tavoin kuin seurakuntien jumalanpalveluselämään osallistuminen on erottamaton osa keskushallinnon tai hiippakunnan työtä.
Meidän olisi hyvä päästä hallinnon yksinkertaistamisessa myös siihen, että sen linjat päätetään yhdellä foorumilla.
Jos kirkolliskokous tai kirkollishallitus laatii strategioita tai ohjeistuksia, ei sellaisia tarvitse enää laatia hiippakunta-, seurakunta- tai järjestötasolla.
Sen sijaan voivarat tulisi suunnata käytännön tekoihin ja toimenpiteisiin, joilla linjausten ja strategioiden tavoitteet muutetaan yhteisiksi saavutuksiksi.
Jälleen kerran: vähemmän kokouksia pienissä piireissä, enemmän kokoontumisia jumalanpalveluksissa isommalla joukolla.
Toimintatapojen kriittinen tarkastelu välttämätöntä
Ortodoksisella kirkolla on Suomessa julkisoikeudellinen asema. Se velvoittaa meitä antamaan julkisuuteen perusteltua tietoa myös kirkossa tapahtuvista kielteisistä asioista.
Kirkkomme viestintästrategia sanoo, että "kriisiviestintätilanteissa toimitaan aina mahdollisimman nopeasti ja asioista tiedotetaan avoimesti ja rehellisesti".
Nyt on tämän aika.
Lahden ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra on epäiltynä rikoksesta. Kysymyksessä on talousrikosepäily. Kirkkoherra on sairauslomalla eikä hoida tehtäviään.
Haluan tässä todeta saman asian, jonka sanoin tässä samassa salissa kaksi vuotta sitten kirkolliskokouksen avauksen yhteydessä: "Kirkkoherra tai muu kirkon organisaation johtaja on maallisessa mittakaavassa toimitusjohtajan vallalla ja vastuulla varustettu henkilö. Hän on tehtävän vastaanottaessaan sitoutunut siihen, että hänen toimintaansa arvioidaan huomattavasti kriittisemmin kuin tavallisen toimihenkilön työtä".
Epäonnistuneesta hallinnosta voimme puhua silloin, jos Lahden seurakunnassa nyt tutkinnassa olevat epäilyt osoittautuvat todeksi.
Lahden tapaus on toivottavasti yksittäinen surullinen ja valitettava poikkeus, jollaisia emme enää tule kohtaamaan. Sen tulee kuitenkin opettaa meitä ja havahduttaa huomaamaan, että toimintatapojen kriittinen tarkastelu ja kehittäminen on välttämätöntä.
Tässä on todettava, että asia on poliisin tutkittavana. Siksi emme tiedä tarkasti mahdollista kolmen eri tahon osuutta asiaan. Kirkkoherran lisäksi asiaan liittyvät tahot ovat neuvosto ja eräs libanonilainen henkilö.
Tässäkin kirkolliskokouksessa voimme todeta, että toimiin on ryhdytty.
Asialistalla on keskusrahaston taloussäännön hyväksyminen. Taloushallinnossa on lisäksi ollut käynnissä projekti, jonka tuloksena on laadittu seurakuntien taloussääntö ja malli sisäisen valvonnan ohjeesta. Nämä tulevat uuden kirkollishallituksen käsittelyyn sen ensimmäisinä asioina.
Lahden tapauksessa sisäinen tarkastus käynnistetään heti. Myös tavoite koko kirkon yhteisestä taloushallinnosta tarkoittaa entistä tarkempaa talouden seurantaa, valvontaa ja kehittämistä. Tässä kirkolliskokouksessa yhteisen taloushallinnon tavoitetta tarkastellaan ja siitä päätetään keskusrahastotyöryhmän raportin yhteydessä.
Kirkossa on järjestetty säännöllistä koulutusta luottamushenkilöille. Sitä on ollut Valamon opistossa, hiippakuntapäivillä sekä seurakunnissa muun muassa edellisten kirkkoneuvosten ja nykyisen lakimiehen toimesta.
Kirkon lainsäädäntö ja muut ohjeet on jaettu kaikille valituille niin neuvostoissa kuin valtuustoissa. Hallinnon valtasuhteet ovat nousseet esille varmasti useimmissa seurakuntien tarkastuksissa.
Lahden tapaus joka tapauksessa osoittaa, että koulutusta on tehostettava vielä entisestään. Kirkkoherran lisäksi luottamushenkilöt tulee perehdyttää tehtävän vastuisiin ja velvollisuuksiin entistä tarkemmin.
Tämän tavoitteen toteutumista eivät valvo ainoastaan piispat tai keskushallinto vaan jokainen kirkolliskokouksen jäsen omassa seurakunnassaan.
Olemme aloittamassa yhteistä työtä kirkolliskokouksessa juhlavuonna 2013, jolloin olemme saaneet viettää kirkollisen autonomiamme 90-vuotisjuhlallisuuksia.
Autonomiajuhlia johti Helsingissä syyskuussa meidän isämme, Konstantinopolin Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos. Patriarkkamme korosti useassa yhteydessä sekä patriarkaatin ja että hänen itsensä "isällistä" suhdettaan kirkkoomme.
Patriarkkamme on yksi niistä "kirkon isistä", jotka tekevät meistä ortodokseja. Rovasti Georgi Florovski totesi vuonna 1952 Ruotsin Lundissa pidetyssä Kirkkojen maailmanneuvoston Faith and Order -komission kokouksessa, että ekumenian on oltava "yhteyttä aikakausien välillä".
Tuo lause pitää sisällään edelleen ortodoksisuuden keskeisen viestin tälle ajalle: kirkon ajassa mennyt ja nykyisyys ovat yhtä aikaa saumattomasti läsnä.
Ortodoksisuudesta usein käytetty termi "isien kirkko" ei ole patriarkaalisuuden teesi, vaan viittaus kirkkoon, joka uskaltaa katsoa nykyaikaa, sen edistystä ja demokratiaakin kriittisesti kirkkoisiensä ja -äitiensä historiallisen kokemuksen pohjalta.
Aloitimme tänään 25. marraskuuta kirkolliskokouksen pyytämällä ortodoksisen perinteen mukaisesti päivän pyhien, pappismarttyyrien Klemens Roomalaisen ja Pietari Aleksandrialaisen, suurmarttyyri Katariinan sekä jumalankantajien pyhittäjäisiemme ja kaikkien kirkon pyhien esirukouksia työllemme.
Tähän esirukouksia meidän puolesta kantavien pyhien yhteyteen luemme myös isämme patriarkka Bartomoleoksen.
Suokoon Jumala, että nämä kirkolliskokouspäivät täällä Kristuksen kirkastumisen luostarissa voisivat olla tuleville sukupolville esimerkkinä siitä, miten Suomen ortodoksinen kirkko kokoontui, keskusteli ja päätti asioista vuonna 2013 pyhien yhteydessä sekä siitä, että toimimme yhdessä kirkon hyväksi, kirkon yhtenäisyyttä ajatellen.
Julistan näillä ajatuksilla Suomen ortodoksisen kirkon vuoden 2013 kirkolliskokouksen avatuksi ja toivotan sen työlle Jumalan kaikkien pyhien siunausta.
