Aamuhartaus YLE:n Radio Ykkösessä
Suuri lauantai
Elämme suurta lauantaita, odotuksen ja levon päivää, johon olemme siirtyneet pitkäperjantain Kristuksen kärsimysten tapahtumista. Jumala loi maailman kuudessa päivässä ja seitsemäntenä hän lepäsi. Sapatin päivänä Kristus Jumala, itse elämä, lepää haudassa ja hiljaisuus on laskeutunut kaikkialle.
Suuri lauantai on ortodoksisen kirkon perinteessä tuonelaan laskeutumisen muistopäivä. Kirkko opettaa, että Kristus laskeutui tuonelaan ja tuo ylösnousemuksen kuolleille. Suuren lauantain ikonissa Kristus, uusi Aadam, nostaa ylös vanhaa Aadamia ja Eevaa ranteista vapauttaakseen heidät kuoleman orjuudesta. Tämä on paljon enemmän kuin vertauskuvaa. Se osoittaa, että Kristus jakaa kokonaisuudessaan turmeltuneen ihmissuvun kohtalon, palauttaakseen sen elämään.
Suuren lauantain liturginen vietto alkaa varsinaisesti jo pitkäperjantain ehtoopalveluksessa, jossa Kristus otetaan ristiltä ja Hänen hautakuvansa kannetaan keskelle kirkkoa. Saman hautakuvan äärellä veisataan illalla hautausveisuja jo haudassa olevalle Kristukselle. Tässä palveluksessa kirkko käy läpi Kristuksen tuonelaan laskeutumisen, hautaamisen, kuolleiden paikkaan joutumisen ja kuoleman kukistamisen teemaa.
Kirkko ei juhli Kristuksen hautajaisia, vaan keskittyy ennemmin itse haudan aiheeseen. Kristuksen hauta ei ole tavallinen kuolleen leposija, sillä tämä leposija – kuoleman paikka – saa osakseen Elämänantajan. Kristuksen hauta, jota kaikki kirkkomme alttarit ja kaikki kastealtaamme symboloivat, julistavat Jumalan Pojasta. Tämän vuoksi ne usein koristellaankin viiniköynnöksillä, jotka kuvaavat elämän tulemista ulos haudasta, eli Hänen, joka on haudattu ja joka itse on todellinen elämänlähde ja voima.
Tänään Kristus laskeutuu uudenlaiseen lepoon, uuteen sapattiin ja tänään valmistellaan jo ylösnousemuksen polkua. Se hengellinen todellisuus ja sanoma jota kirkon palveluksissa tänään välitetään on, että juuri nyt Kristus valmistaa ylösnousemuksen tietä meille jokaiselle.
Hautausveisujen jälkeen hautakuva kannetaan kirkon ympäri ristisaatossa. Me konkreettisesti otamme ja tuomme valon lähteen, Kristuksen, illan pimeyteen. Erityisen puhutteleva on Kreikassa vallitseva liturginen tapa, jossa pappi, kirkon sisäänkäynnin luona, hautakuvan vieressä, pitää evankeliumikirjaa ja vihmoo evankeliumia kunnioittavaa ja hautakuvan ali kulkevaa kirkkokansaa ruusuvedellä, aivan kuten Kristuksen ruumis voideltiin tuoksuvilla yrteillä. Tämä muistuttaa siitä, että ortodoksinen kirkko tavallaan valmistaa meitä Kristuksen hautauspalveluksessa meidän omia hautajaisiamme varten. Tästä todistaa myös eräs suuren lauantain lyhyt kirkkoveisu: ”Minun Valoni ja minun Iloni on hautaan kätketty. Mutta minä en jätä Sinua yksin. Minä kuolen tässä, ja minut haudataan kanssasi!”
Tämä päivä on haudan todellisuuden uudelleen elämistä, sillä jotta voisimme aloittaa tosiasiallisen elämämme – näin teemme joka kerta kun tulemme kirkkoon ja osallistumme sen pyhistä mysteerioista – meidän täytyy kulkea ensin haudan kautta. Herran ristin, haudan ja hänen ylösnousemuksensa osallisuuteen tulemme osalliseksi pyhässä kasteessa.
Emme vietä tätä lauantaipäivää suremalla ja kaipaamalla kuolonuneen nukkuneita omaisiamme ja ystäviämme. Kuolleet eivät ole enää haudoissa yksin, ilman toivoa. Kristuksen valo on voittanut kuoleman pimeyden. Kirkko rukoilee lakkaamatta heidän puolesta vielä silloinkin, kun aika yhtyy iankaikkisuuteen.
Rukoilkaamme:
Ylistämme Sinua, oi Jeesus Kuningas, ja kunnioitamme hautaamistasi ja kärsimyksiäsi, joilla olet meidät turmeluksesta pelastanut. Aamen.
