Aamuhartaus radiossa
Elämme suuren paaston aikaa. On menossa suuri pyhä. Tällä nimellä tuntevat monet vanhat ihmiset keskuudessamme tämän ajan. Niin tuntevat heidän kauttaan myös monet nuoremmat.
Tämä suuri pyhä on pyhityselämää varten, pyhittämistä varten. Tahdomme pyhittää tämän ajan. Vaikka läsnä oleva pyhityskilvoituksen aika on matkan tekoa suurimpaan juhlaan, ylösnousemuksen juhlaan, pääsiäiseen, on se kuitenkin varsinaisesta arjesta poikkeavaa. Se on jo juhlaa, vaikkakin samalla juhlan odotusta. Se on arjesta ylempänä, sille tielle on noustu, sillä tiellä on selkeä päämäärä.
Sitä on kuvattu valoisaksi tieksi; valo paljastaa sen minkä pimeys kätkee. Mielemme tahtoo valaistua, vapautua pimeistä sopukoistaan, katkoa painavien taakkojen kahleet.
Paastopalveluksen ajatuksen mukaan kaikkivaltias Jumala, joka on luonut viisaudessaan koko luomakunnan, on myös sanomattomalla kaitselmuksellaan ja hyvyytensä paljoudesta johdattanut meidät näihin jaloihin päiviin sielujen ja ruumiiden puhdistukseksi. Hän, joka neljänkymmenen päivän ajalla antoi palvelijalleen Moosekselle kirjoittamansa kivitaulut, sallii rukouksemme mukaan meidän taistella hyvän kilvoituksen. Rukoilemme, että hän sallii meidän tulla synnin voittajiksi ja niin kohdata pyhä ylösnousemusjuhla.
Tämä suuri pyhä johdattaa meidät kokemaan pyhyyttä, kunnioittamaan pyhää, lähestymään sitä nöyrällä pelolla.
Viime aikojen maailmanlaajuinen keskustelu on nostanut esille käsityksen pyhästä. Näemme kuinka syvästi pyhiä ovat pyhät arvot ihmisille. Näemme samalla, kuinka pyhyyden kunnioitus on kadonnut maailmasta. Monille mikään ei ole pyhää. Monille millään ei ole mitään arvoa, syvää arvoa, pysyvää arvoa, ikuisuuteen kestävää.
Mutta ei niin voi elää. Meidän sielussamme, meidän sydämessämme, syvimmällä sisimmässämme se ikuinen tuli kuitenkin palaa. Se on se henki, se elämän henki, jonka Luoja antoi. Yksilön sielussa, kansojen sielussa, maailman uskonnoissa, kaikissa on tuo pyhyys, jumalallinen pyhyys, loukkaamaton.
Kaiken pahuuden vallan alla, turmeluksen syövereissä jokin sydämessämme huokaa katumusta, parannusta, armoa, anteeksiantoa. Paaston opetus on vapautuksen teologiaa, rakkauden teologiaa.
Jumala on rakkaus. Rakkaudessaan Hän antaa meille tämänkin mahdollisuuden, tämänkin aamun, tämänkin paaston kevään. Siksi mielessämme on kiitos. Miksi emme osoittaisi sitä. Siksi mielessämme on ylistys, miksi emme toisi sitä esille koko olemuksellamme.
Yhdessä kaikkien toisten kanssa vaellamme pyhityksen tietä kohti sitä Jerusalemia, joka on kaikille pyhä. Tällä matkallamme kuulemme valitettavan, ja itsekin niin teemme: kuinka paljon maailmassa onkaan vihaa, pahaa, panettelua.
Miksi ihmiset jopa pilkkaavat toisiaan ja toistensa pyhiä arvoja. Harvemmin kuulemme iloittavan siitä, kuinka paljon on myös rakkautta, moninaista hyvää. Jokainen päivä, mutta myös tämä pyhityksen aika, on meille mahdollisuus pysähtyä tarkkailemaan itseämme. Olemmeko sanoneet jotakin, joka on aiheuttanut vihaa ja katkeruutta toisissa. Olemmeko tehneet jotakin, joka on aiheuttanut lähimmäisissämme pahaa mieltä. Olemmeko kuulleet itsestämme pahaa ja loukkaantuneet siitä. Ehkä olemme asettaneet itsemme väärään asemaan ystäväämme nähden. Onko itserakkaus voittanut lähimmäisenrakkauden.
Suhteemme toiseen ihmiseen on osa Jumala-suhdettamme.
Tämä pyhityksen aika on tietoista mielenmuutoksen aikaa. Rukouksessa elämme Vapahtajamme elämän vaiheissa. Uskoen tuemme lähimmäisemme uskoa, yhdessä kilvoittelemme, ettemme sovinnon tehtyämme lankeaisi uudelleen vihan ja tuomitsemisen mielialaan. Taistelemme itsessämme, että kanssakäymistämme sävyttäisi oikeus, oikeamielisyys.
Kun teemme sovinnon lähimmäisemme kanssa, tunnustamme hänen tasavertaiset oikeutensa kaikkeen ihmiselle annettuun yhteiseen hyvään. Jeesus sanoo: jokaisen, joka tunnustaa minut ihmisten edessä, tunnustan minäkin Isäni edessä. Jokainen ihminen, jonka me tunnustamme Jeesuksen edessä, tunnustaa meidätkin Isänsä edessä. Tällöin on maailma muuttunut toiseksi, me olemme muuttaneet maailmaa.
