Vapaaehtoistyö kirkossa
Apostoli Paavali kirjoittaa efesolaisille elämästä kirkon jäsenenä: ”Te olette eläviä kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus.” (Ef. 2:20) Hän kirjoittaa myös Pyhän Hengen armolahjoista (Room. 12), joita jokainen meistä kantaa ja joita meitä on kutsuttu toteuttamaan elämässämme.
Kirkon jäsenyys perustuu aktiivisuuteen, sen jokaisen jäsenen elävään osallistumiseen. Mukanaolo ei voi olla vain aineellisen osuuden tuomista kirkollisverona, vaan sen tulisi toteutua elävänä yhteytenä yhteisön elämään ja hengellisyyteen. Jokainen kirkon jäsen on kutsuttu tuomaan omat lahjansa kirkon kautta koko maailman palvelemiseen.
Suomessa hyvinvointivaltio on perustunut siihen, että yhteiskunta on huolehtinut vähäosaisista, sairaista ja muista tukea tarvitsevista. Viime vuosien suutaus on huolestuttava, sillä taloudellisten resurssien niukkuuteen vedoten vastuusta on laistettu. Vastuuta yhteiskunnan tehtävistä on siirtynyt kolmannelle sektorille, vapaaehtoistyölle ja myös kirkoille. Muutos näkyy erityisesti vanhusten ja mielenterveyskuntoutujien huollossa.
Viime vuosien tutkimukset osoittavat, että suomalaiset ja erityisesti suomalaiset nuoret ovat entistä kiinnostuneempia vapaaehtoistyöstä. Kiinnostukseen vaikuttavat hyvinvointivaltion alas ajosta seurannut sosiaalisen omantunnon kasvun ohella vapaaehtoistoiminnan muodostuminen trendikkääksi osaksi modernia elämää. Osallistumisen taustalla vaikuttaa myös aito motiivi antaa omaa aikaa, että toinen voisi paremmin.
Suomessa vastuuta yhteiskunnan sosiaalisista tehtävistä ei voi siirtää kolmannelle sektorille. Yhteiskunnan ja vapaaehtoistyön kasvava yhteistyö on kuitenkin hyvin tervetullutta ja sen toteuttamisessa myös kirkkojen rooli on tärkeä. Päävastuu on kuitenkin säilyttävä yhteiskunnalla.
Pienissä kirkkojen ja tsasounien ympärille rakentuneissa yhteisöissämme on perinteisesti pidetty huolta toisista. Viime vuosina yhä kasvavammaksi ongelmaksi on noussut uusien vapaaehtoisten löytäminen ikääntyvien tilalle erilaisiin tehtäviin seurakunnissa. Siksi on tärkeää, että keskustelu vapaaehtoistyön merkityksestä on virinnyt myös oman kirkkomme piirissä.
Kirkkomme piirissä meidän on ymmärrettävä, että vapaaehtoisena toimiminen on erilaista kuin ennen. Suurin ero on siinä, että vapaaehtoistyöhön ryhtyvä osallistuu mieluummin lyhytaikaiseen toiminnan tai tapahtuman toteuttamiseen kuin sitoutuu vuosikymmeniä jatkuvaan palvelutehtävään. Tämä on fakta, jota kannattaa oppia hyödyntämään myönteisenä tosiasiana.
Tarvitsemme koulutusta ja osaamisen kehittämistä vapaaehtoistyön toteuttamisessa sekä erilaisten ja uudenlaisten aktivismin muotojen luomisessa. Tässä kirkon työntekijöillä ja luottamushenkilöillä on keskeinen rooli.
Vapaaehtoistyöstä ja siihen suunnatusta koulutuksesta on jo hyviä kokemuksia esimerkiksi Helsingin seurakunnasta ja järjestöjemme piiristä. Toivon, että kirkon ydintehtäviä, diakoniaa, lähetystyötä ja kasvatusta, toteuttavat järjestöt yhdessä Valamon opiston kanssa luovat vapaaehtoistyön malleja palvelemaan seurakuntia.
Tavoitteenamme on vapaaehtoistyö, joka tuo laajan osaamisen ja lahjojen kirjon kirkon kautta koko maailman hyväksi.
