Olet täällä

Välittämisen valinta

Heinäkuun lopulla uutisoitiin, kuinka olemme jälleen käyttäneet vuotuiset luonnonvarat entistä aiemmin (YLE 29.7). Maapallon kantokyvyn suhteen elämme yhä enemmän velaksi. Suomalaisessa mediailmapiirissä puhutaankin toistuvasti ihmisten, erityisesti nuorten kokemasta ympäristöahdistuksesta taikka ilmastoneuroosista, psykologista termiä käyttäen. Kyseessä on pohjimmiltaan voimattomuuden tunne, josta seuraa epämääräistä alakuloa ja eksistentiaalista ahdistusta. Esimerkiksi Norjassa, jossa on tutkittu näkökantoja ilmastonmuutokseen, on huomattu, että ihmisten on vaikea puhua öljyyn perustuvasta elintasosta.

Mikäli otamme tieteen tutkimustulokset sellaisinaan, jonkinasteinen ilmastoon liittyvä katastrofi on tulevaisuudessa käytännössä varma. Kuinka paha se lopulta tulee olemaan, on avoin kysymys. Samaan tapaan auki jää, miten tähän kaikkeen reagoi ihmismieli. Jo nyt ilmastokysymys ajaa ihmisiä eri suuntiin. Kaikki eivät kykene pitämään päätä kylmänä ilmaston lämmetessä.

Pahamaineinen öljy sotkee ilmastonmuutostyötä. Näin meille ainakin vakuutellaan. Viime vuonna datasta tuli kuitenkin öljyä arvokkaampaa. Se on tällä hetkellä – puhtaan veden ohella – yksi maailman arvokkaimmista resursseista. Ja siellä missä on taloudellista potentiaalia, siellä on myös kasvavaa energia- ja datakulutusta. Ja datakulutuksessahan Suomi on maailmanlaajuisestikin ihan omaa luokkaansa. Samalla kun meitä pidetään informoituina ympäristöhaasteista, älylaitteemme pyörittävät pitkiä dataketjuja, jotka linkittyvät eri puolilla maailmaa sijaitseviin, suuria energiamääriä kuluttaviin palvelimiin.

Internetin hiilidioksidipäästöjen on arvioitu olevan korkeammat kuin lentoliikenteen – median rakastaman päästöjen vertailukohteen. Ja tahti kasvaa eksponentiaalisesti, koska datan ja älylaitteiden kulutus kasvaa maailmanlaajuisesti. Kestävyystieteentutkijakin joutui kevään Helsingin Yliopisto -lehdessä toteamaan, että tiede järjestelmänä on hyvin hiilivetyriippuvaista. Se kannustaa vahvasti lentämiseen: on pakko matkustaa, jotta voisi verkostoitua. On pakko matkustaa, jotta tutkimus saisi rahoitusta.

Ympäristötyötä vesittävät yhä enemmän omasta arjestamme nousevat ristiriidat. Ihmiset ovat halukkaita luopumaan kulutuksesta periaatteessa – mutta eivät käytännössä. Onhan kulutuksella tutkitusti stressiä alentava vaikutus. Ja länsimainen tulosohjaukseen sidottu ihminen arvostaa tunnetusti valinnanvapautta. On oltava vaihtoehtoja, mistä valita. Vaihtoehtojen määrä on kuitenkin kasvanut niin suureksi, että se synnyttää valinta-ahdistusta ja valintojen jälkeistä syyllisyyttä. Pidämme silti valitsemisen mahdollisuutta niin suuressa arvossa, ettemme huomaa sen ahdistavuutta. Jälkiteollisen nostepöhinän synnyttämän ahdistuksen syvästä kidasta katseemme hakeutuu etsimään toivon merkkejä somevirrasta, josta löytyvät myös kadotuksen ja riiston kuvastot. Ekologisen ympäristötietoisuuden idut ovat meillä olemassa, mutta ne pitäisi nyt jalostaa konkretiaksi.

Ympäristötyötä ei voi erottaa ihmisten välisistä suhteista. Se kuinka kohtelemme luontoa, on suorassa suhteessa siihen, kuinka kohtelemme ihmisiä. Maailma on Jumalan lahja. Se on annettu meille jakamista varten. Se on annettu meille ”viljeltäväksi ja varjeltavaksi” Mooseksen kirjan sanoin. Myös suhteemme Jumalaan taivaassa ei voi olla erossa siitä, kuinka kohtelemme muita ihmisiä eikä siitä, kuinka kohtelemme luontoympäristöä maan päällä. Ehkäpä nykypäivän farisealaisuutta on taivassuhteemme ja maasuhteemme erillään pitäminen.

Säilyttääksemme luonnon monimuotoisuuden, meidän on ensiksi kysyttävä itseltämme: Olemmeko valmiit uhraamaan omasta elämäntyylistämme taataksemme jälkipolville elämän perusedellytykset? Miten oppisimme jakamaan? Kuinka voisimme siirtää huomiomme omista haluistamme siihen, mitä maailma ja lähimmäisemme ovat vailla? Kun korostamme valinnan vapauttamme, meidän on muistettava, että välittäminen on valinta, jonka voimme vapaasti tehdä. Jos valitsemme olla välittämättä, meistä ei kuitenkaan tule välinpitämättömiä tarkkailijoita, vaan aktiivisia pahantekijöitä.

Ortodoksiviesti 5/19

© Suomen ortodoksisen arkkipiispan kanslia, Liisankatu 29 A 8, 00170 Helsinki, puh. 020 6100 240, helsingin.hiippakunta@ort.fi