Tervehdys Sofia Forum Suomessa, Kulttuurikeskus Sofiassa Helsingissä
Arvoisat Sofia Forum Suomen järjestäjät, kunnia-arvoiset edustajat ja vieraat, Kristuksessa rakkaat veljet ja sisaret!
Minulla on ilo tuoda Suomen ortodoksisen kirkon tervehdys tähän tärkeään kokoukseen, joka on vuodesta 2016 koonnut asiantuntijoita eri tieteenaloilta pohtimaan maailman ympäristön tilaa ja sen tulevaisuutta.
Varhaisessa kirkossa ja erityisesti kreikankielisessä idässä, luontoa pidettiin pääasiassa symbolisena kokonaisuutena, jonka kautta Jumala puhuttelee ihmistä. Luomakunta ymmärrettiin ennen kaikkea esteettisesti. Ei persoonattomana omaehtoisena mekanismina, vaan henkilökohtaisena ilmoituksena, jonka rakastava Luoja on antanut suurena lahjana. Lahjana, jonka tarkoituksena on aikaansaada sellainen suhde Jumalaan, josta aito onnellisuus on löydettävissä. Luomakuntaa ei tarkasteltu pelkkänä raaka-ainevarastona, vaan loppumattomana rakkausrunona, joka on tarkoitettu luettavaksi uudelleen ja uudelleen. Rakkausrunona, joka pitää opetella ulkoa kuin iltarukous.
Luonto on luotu Jumalan Sanalla, mutta se ei ole kiveen kirjoitettu ikuisesti samana pysyvä kokonaisuus, vaan se elää ja hakee jatkuvasti muotoaan. Tämän elävän kokonaisuuden lukutaitoa tarvitaan nyt enemmän kuin kenties koskaan ennen.
Idän kristillisestä näkökulmasta tarkasteltuna ihmisen ”luonnollinen” asenne ympäröivään maailmaan on löytää itsensä siitä. Ihminen on ja toimii siinä. Näin ollen meillä ei voi olla kahta, toisistaan erillistä tapaa tarkastella maailmaa, vaikka tänä päivänä meitä kehotetaankin valitettavan usein pohtimaan maailmaa juurikin erillään ihmisestä, itsenäisenä toimijana.
Toivoisin, että ainakin tässä foorumissa keskusteltaisiin myös niistä ratkaisuehdotuksista, joilla ympäristösuhdettamme uudelleenarvioitaisiin nimenomaan inhimillistämisen näkökulmasta. Sillä se, kuinka kohtelemme luonnonympäristöä, on lopulta suorassa suhteessa siihen, kuinka kohtelemme lähimmäisiämme. Tiedämme että ne, jotka ilmaston lämpenemisestä kärsivät eniten, ovat juuri heikoimmassa asemassa olevia. Ekologinen kriisi on näin ollen moraalinen kriisi ja moraalinen haaste.
Ortodoksisille kristityille filosofeille ja teologeille huoli ympäristön tilasta ei ole pinnallista tai tunteisiin pohjautuvaa. Ennen kaikkea se on tapa antaa arvo meidän luomakunnallemme, joka on Jumalan kädellä ja Sanalla luotu. Se on myös tapa kunnioittaa ”maan murehtimista,” kuten Hoosean kirjassa kerrotaan (Hoos. 4:3), ja kuunnella ”luomakunnan huokausta.” (Room. 8:22).
Bysantin valtakunta säästi ja kopioi lukemattomia muinaisia kreikkalaisia tieteellisiä tekstejä, mutta ei välttämättä antanut nykyisin tuntemallemme luonnontieteelle tilaa menestyä tässä ympäristössä. Toisin on kuitenkin tänä päivänä. ”Maailmanparantamisen” tulisi nimenomaan olla kaikkien yhteinen asia eikä pelkästään esimerkiksi humanistien tai teologien. Ilmastotalkoisiin tarvitaan aimo annos idealismia, valtio- sekä puoluerajat ylittävää kokonaisten ekosysteemien osaamista ryyditettynä innovatiivisella teknologialla, ja viisaalla taloudenhoidolla. Tämä kompromissi ei ole helppo, mutta se on välttämätön eikä sen löytämiseen ole enää paljoa aikaa, kuten tiedemiehet ovat yksimielisesti kannanotoissaan todenneet. Kristittyinä meille on annettu tehtäväksi vaalia ja varjella luontoa, mutta tämä sama tehtävä on pitkään jatkuneen luonnon riistämisen myötä kypsynyt koskettamaan yhtä lailla kaikkia ihmisiä, sillä sen onnistuminen on ihmiskunnan kohtalonkysymys.
Lopuksi mieleeni muistuu eräs Amerikan alkuperäiskansan sananlasku, että ”emme peri maata esi-isiltämme, vaan lainaamme sitä tulevilta sukupolvilta.” Tehkäämme siis yhdessä työtä, että tulevat sukupolvet perisivät vapaan, oikeudenmukaisen, anteliaan, myötätuntoisen ja väkivallattoman maailman, jossa ei tehdä pahaa luonnolle eikä kanssaihmisille.
Toivon kokouksellenne hedelmällistä ja luovaa dialogia ja sen työlle kolmiyhteisen Jumalamme siunausta.
