Olet täällä

Pyhät perheet

Perinteistä perheen asemaa yhteiskunnassamme on haastettu jo hyvän tovin. Monet nuoret näkevät perheen perustamisen pelottavana: oma elämä päättyy ja vapauden tilalle astuu eritasoisesta huolehtimisesta koostuva vyyhti asioita. Epämääräiset ja kaukaisilta tuntuvat asiat, kuten asuntolaina, päivähoito, ura, voivat täyttää horisontin niin, että koko

perhe-elämä saattaa alkaa vaikuttaa suorastaan pelottavalta haasteelta, ja perheen perustamista lykätään yhä kauemmaksi tai siitä tietoisesti luovutaan kokonaan.

Osittain ilmiössä on kyse identiteetin käsittämisen muutoksesta. Osalle ihmisistä perhe-elämä ei ole luontainen valinta. He voivat elää hyvää ja antoisaa elämää perhe-elämän ulkopuolella, mutta pahimmillaan ihminen voi päätyä mainittujen uhkakuvien kanssa eristyksiin, elämän marginaaliin. Kun ihminen valitsee toistuvasti itsensä, niin ihmisyys jää kovin ontoksi ja vaillinaiseksi, sillä ihmisyys toteutuu vain suhteessa toisiin ihmisiin. Valitessaan vain itsensä ihminen valitsee tällöin myös pois ratkaisevan paljon kehityspotentiaaliaan, luontaista turvaverkkoa ja viime kädessä mielenterveytensä perustan. Hyvin toimiva tavallinen perhe-elämä iloineen ja suruineen on kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin perusta.

Oma aikamme rinnastaa itsensä rajattoman ilmaisemisen vapaudeksi, ja kaikki minkä koetaan rajoittavan itsensä ilmaisua, koetaan myös uhkaavan omaa identiteettiä. Pelkästään itselleen elävä ihminen ei koskaan koettele vapautensa rajoja. Identiteetti ei muodostu tyhjiössä, vaan suhteessa toiseen ihmiseen ja lopulta myös suhteessa Toiseen, Jumalaan. Kirkon elämässä suurinta vapautta ei ole itsensä valitseminen, vaan toisten valitseminen. Ihmisestä ei tule välttämättä valintojensa kautta aina vain vapaampi, vaan hänestä tulee parempi mahdollinen versio itsestään. Kristillinen vapauden lisääntyminen on yhteyden kasvamista.

On myös sanottu, että vapauden ovi aukeaa ulospäin. Perhe – tai luostariperhe – ovat tämän kasvattavan vapauden luonnollisimpia toteutumisen paikkoja. Toki perheitä on erilaisia. Ortodoksinen hengellisyys ei tunne lokeroita. Kirkon opetuksen tarkoituksena on ihmisten pelastus, ja kirkon kokemuksessa yksittäisen ihmisen ihmisyys hioutuu esiin toisia vasten ja toisten rinnalla. Yksilö kehittyy kohti persoonaa, mielipiteet kohti vankkaa näkemystä, haparoiva usko kohti pyhyyttä.

On selvää, että mielipideilmasto ei ole suotuisa kristinuskon perinteisille kilvoitusmuodoille. Toisen palveleminen ei ole enää yhtä vahva arvo kuin aiemmin. Päivittäisten kotitöiden lomassa perheen ymmärtäminen kilvoitusmuodoksi voi kuulostaa hurskastelulta. Kirkon opetuksessa toistuu kuitenkin ajatus perheestä pienoisseurakuntana. Perheessä saadaan jokapäiväinen kosketus toisesta huolehtimiseen, toisen ravitsemiseen, toisen kohtaamiseen. Toisin sanoen, perhe on paikka, jossa kokemukset kirkosta ovat idullaan. Eikä pidä vähätellä tosiseikkaa, että lapset kasvattavat myös vanhempiaan ja sisaruksiaan. Perhe on paikka kysyä ja paikka saada olla kysymättä. Ja kuten vanhempien lasten vanhemmat tietävät, myös paikka kyseenalaistaa. Pyhä Johannes Krysostomos kuvaa ylevästi miten ”siellä missä ovat mies ja nainen sekä lapset hyveen siteillä yhdistettyinä, siellä on myös Kristus.” Kristuksen rakkauden kaksoiskäsky puolestaan kehottaa ”Rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäsi”.

Aviollinen perhe-elämä on kirkon perinteessä koettu pyhäksi kutsumukseksi, kuten luostarikilvoituskin. Perhe ei ole vain ”oppimiskokemus” tai ”yhteiskunnallinen yksikkö”, vaan jalo tehtävä. Kirkkona meidän tulisi tehdä enemmän juuri nuorten perheellisten ihmisten aktivoimiseksi seurakuntaelämään. Meidän on yksinkertaisesti haluttava tukea seurakunnissamme ihmisen elämänkaarta alusta loppuun. Tähän liittyy olennaisesti ajatus vertaistukeen nojaavasta perhekoulutuksesta, joka tukisi avioliittoja.

Perheet ovat sekä kirkon että yhteiskunnan tärkeimmät yhteistyökumppanit. Perheisiin panostaminen on hyvän tulevaisuuden rakentamista meille kaikille.

Ortodoksiviesti 1/2019

© Suomen ortodoksisen arkkipiispan kanslia, Liisankatu 29 A 8, 00170 Helsinki, puh. 020 6100 240, helsingin.hiippakunta@ort.fi