Puheenvuoro: "Uskonnonopetusta turvaamaan ja uudistamaan"
Suomen Ekumeenisen Neuvoston viime vuoden (2014) syyskokouksessa lausuin huoleni, etteivät lapsen oikeudet oman uskonnon opetukseen toteudu.
Huoleni syynä oli Helsingin Kulosaaren yhtenäiskoulussa aloitettu käytäntö, jossa luterilainen aineenopettaja opettaa kaikkia katsomuksia.
Oppilaat eriytetään vain muutamalle tunnille, jossa opetusta antaa oman uskonnon opettaja. Tiedämme, että tämä osa kokeilusta on jäänyt käytännössä kuolleeksi kirjaimeksi.
Ortodoksisen kirkon kantelu koulun toiminnasta ei johtanut tuloksiin. Kantelu olisi pitänyt yksilöidä tuntitasolle ja näin osoittaa, ettei opetussuunnitelma toteudu.
Apulaisoikeusasiamiehen oli luotettava koulusta saamaansa selvitykseen eikä hänellä ole mahdollisuutta tutkia asiaa tarkemmin. Nyt niin sanottu Kulosaaren malli on leviämässä hallitsemattomasti eräisiin kuntiin.
Suomea sanotaan ekumenian mallimaaksi. Monella tapaa tämä pitää paikkansa. Iloitsemme yhteistyöstä, jota kirkkomme ja sen seurakunnat ja luostarit tekevät luterilaisten, katolisten ja vapaakristillisten tahojen kanssa. Voimme ottaa yhdessä esille myös haasteita ja vaikeita kysymyksiä.
Onko ekumeenisen yhteyden rinnalla toinen trendi?
Kirkkomme edustajat ovat eri tilanteissa tehneet havaintoja siitä, kuinka luterilaisen kirkon piirissä saatetaan asettaa yhteistyö sekulaarin kumppanin kanssa ekumenian edelle. Viimeisen puolen vuoden aikana olen ihmetellyt, tuleeko keskustelu tai keskustelun puute pyrkimyksistä vesittää koulun uskonnonopetus nähdä tässä valossa.
Toivoisimme, että voisimme yhdessä tuoda yleiseen tietoisuuteen sitä, kuinka kehityskelpoinen ja ajankohtainen nykyinen moniarvoinen uskonnonopetusjärjestelmämme on.
On huolestuttavaa, ettei vähemmistöjen ääni kiinnosta niitä, jotka esiintyvät uskonnonopetuksen uudistajina. Yhteiskunnan tila näkyy siinä, miten se kohtelee vähemmistöjään.
Pienryhmäisten uskontojen opettajat – muun muassa ortodoksiset – joutuvat työssään ja sen järjestelyissä joskus kokemaan ala-arvoista kohtelua, joka täyttää työsyrjinnän piirteet, puhumattakaan siitä, että opetussuunnitelmat eivät toteudu. Kuinka uskonnonopetukseen liittyvä syrjintä heijastuu lapsiin, on kipeä kysymys, joka olisi tutkittava tarkkaan.
Suomi muuttuu monikulttuurisemmaksi ja moniuskontoisemmaksi aivan konkreettisesti joka päivä. Uusien tulokkaiden kotouttamiseen tulee käyttää kaikki keinot. Eräs hyväksi havaittu tapa on oman uskonnon opetus koulussa. Se on perinteisesti osa koulutusjärjestelmää, siksi se on ainutlaatuinen.
Mitään uutta järjestelmää ei tarvitse luoda, vaan soveltaa ja kehittää olemassa olevaa. Oman uskonnon opetuksella on kaksi vahvuutta, joita millään muulla oppiaineella ei ole: se muodostaa sillan lapsen kotikulttuurin ydinalueen ja suomalaisen yhteiskunnan välille. Se auttaa näkemään oman identiteetin osana suomalaisuutta ja yhteisiä arvojamme.
Lapsen ei tarvitse jättää osaa minuudestaan kodin seinien sisälle eikä piilottaa sitä, koska se on hyväksytty ja kunnioitettu osa koulun elämää. Kun uskontotunnilla opitaan sekä omasta uskonnosta että muista vakaumuksista, oma identiteetti asettuu muiden identiteettien rinnalle.
Niin sanottu Kulosaaren malli vesittää oman uskonnon opetuksen: enemmistön opettajasta tulee yhtäkkiä kaikkien uskontojen ja vakaumusten asiantuntija, ilman edes muodollisia opintoja. Lapsi joutuu uskontotunnilla oman uskontonsa edustajaksi – tilanne, joka pahimmillaan johtaa koulukiusaamiseen.
Kun niin sanotut oman uskonnon tunnit supistuvat muutamiin tunteihin, opetussuunnitelma ei toteudu eikä pätevää opettajaa saada. Tunteja pitämään haalitaan seurakunnan työntekijöitä, ja periaatteet opettajan pätevyydestä ja opetuksen tasosta toteutuvat nykyistä huonommin.
Opettajien kelpoisuus mainitaan usein nimenomaan niin sanottujen pienryhmäisten uskontojen ongelmaksi. Ortodoksista uskontoa on opetettu koulussa jo autonomian ajalla 150 vuotta sitten, mutta yliopistotasoinen opettajien koulutus alkoi vasta 1988. Siitä huolimatta oma uskonnonopetus on ollut menestystekijä ortodoksisen väestönosan kehityksessä vastuulliseksi ja luovaksi osaksi kansakuntaamme.
Pienryhmäisten opettajien koulutuksessa voitaisiin edetä samaa tietä madaltaen vaatimuksia, kuten ortodoksisen uskonnon opettajilta aikoinaan.
Voimat tulisi nyt suunnata oman uskonnon opetuksen kehittämiseen, siltä pohjalta uskontojen vuoropuheluun ja yhteistyöhön koulussa, sekä pienryhmäisten uskontojen, kuten islamin, opettajakoulutukseen. Samalla alkaisi kenties kehittyä suomalainen versio yliopistollista islamilaista teologiaa, ja sillä voisi olla myös kansainvälistä merkitystä.
Ennustan, että niin kutsuttu Kulosaaren malli johtaa ennen pitää yhteiseen, kaikille pakolliseen katsomusaineeseen. Kun se puolestaan ei tyydytä juuri ketään, vaan saa aikaan valituksia eri tahoilta, siitä luovutaan seuraavassa uudistuksessa kokonaan.
Uskonnonopetuksen katoaminen koulusta johtaa todennäköisesti uskontopohjaisten yksityiskoulujen perustamiseen, ja sitä kautta uskontojen ja identiteetin vuoropuhelun sijasta niiden eristäytymiseen. Siihen meillä Suomessa ei ole varaa mennä.
Esitän, että Suomen Ekumeeninen Neuvosto nostaa vuoden 2016 toiminnassa etusijalle oman uskonnon opetuksen turvaamisen ja kehittämisen maamme koulutusjärjestelmässä.
Se olisi kehutun suomalaisen ekumenian oikeaa käyttöä, ja koituisi sekä suurempien että pienempien kirkkojen eduksi ja edistäisi uskontojen yhteistyötä maassamme.
Puhe Suomen Ekumeenisen Neuvoston syyskokouksessa Porissa 26. lokakuuta 2015
