Puheenvuoro: "Arvot ankkuroituvat historiaan"
Puolustusvoimien piirissä on käyty viime aikoina keskustelua tunnustuksellisuudesta ja uskontoneutraaliudesta.
Asia on osa laajempaa yhteiskunnallista kokonaisuutta, jonka keskiössä on kysymys uskonnon näkyvyydestä julkisen vallan rinnalla.
Tunnustuksellisuus ja uskontoneutraalius ovat nousseet esille, koska Suomen luterilaisen kirkon jäsenmäärä laskee.
Evankelisluterilaiseen kirkkoon kuului viime vuonna 75 prosenttia suomalaisista, vuonna 2000 luku oli 85 prosenttia ja vuonna 1950 luterilaisia Suomen väestöstä oli 95 prosenttia.
Ortodoksisen kirkon jäsenmäärä on pysynyt viimeisen 30 vuoden aikana samana, tai tarkasti ottaen kasvanut vuosien 1984–2014 välisenä aikana runsaalla parilla tuhannella jäsenellä.
Perustuslain mukaan jokaisella kansalaisella on oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhteisöön. Niin kauan kuin enemmistö Suomen kansalaisista kuuluu kristillisiin yhteisöihin, voivat he saada uskonnolliseen identiteettinsä kuuluvia palveluja armeijassa, päiväkodissa ja koulussa.
Sanonta ”Jeesus on kristityille Jeesus ja Buddha buddhalaisille Buddha” pitää edelleen paikkansa.
On täysin mahdotonta, että ortodoksisessa kirkossa Jeesusta arvioitaisiin ”uskontoneutraalisti” tai ”ei-tunnustuksellisesti”.
Suomen muuttuminen monikulttuurisemmaksi on saanut aikaan reaktioita, joiden mukaan uskonnollisuus nähdään kulttuurien kohtaamisen ongelmana.
Voimme kysyä: millaisesta identiteetistä kertoo se, jos olemme valmiit luopumaan loppiaisen tai helatorstain kristillisistä perinteistä, mutta samaan aikaan vaadimme länsimaisten arvojen kunnioittamista maahanmuuttajilta?
Mitä ne arvot ovat, jos ne eivät rakennu joka puolella ympärillä näkyvään historian jälkiin: kirkkoihin, kellotorneihin, kalmistojen risteihin?
Tunnustuksellisuuden ja uskontoneutraaliuden rajoja voidaan arvioida vain identiteettilähtöisesti, ei tekemällä neutraaliudesta tai tunnustuksettomuudesta uusi identiteetti.
Olemme huolissamme ja surullisia siitä, että luterilaisen kirkon jäsenmäärä laskee jyrkästi. Samalla kuitenkin toivomme, että luterilainen kirkko ei jäsenkadon uhallakaan tingi arvoista, jotka sitovat sen keskiajan yhteiseen eurooppalaiseen kristilliseen kulttuuriperintöön.
Viime viikkoina on puhuttu julkisuudessa ekumeenisesta avoimuudesta ja vieraanvaraisuudesta. Molempia periaatteita noudatetaan ei sen vuoksi, että voisimme keskenämme yrittää väittää elävämme jossakin idyllisessä ekumeenisessa getossa, vaan siksi, että tunnemme vastuumme muuttuvan ja maallistuvan yhteiskunnan haasteiden keskellä.
Ekumenian tärkein haaste on se, ettei kristillisyys lokeroidu yhdeksi kansalaisjärjestötyöksi muiden joukossa.
Ortodoksisesta näkökulmasta ekumeniaa tarvitaan Suomessa juuri nyt ajamaan bioetiikkaan, koulutukseen tai maahanmuuttoon niitä arvoja, jotka yhdistävät meidät muuhun kristilliseen Eurooppaan.
Haluan näillä ajatuksilla tervehtiä teitä tänne Kristuksen kirkastumisen luostariin kokoontuneita Puolustusvoimien ortodoksisten hengellisten päivien osanottajia.
Toivon, että nämä teemat herättävät teissä halua keskustella, vaihtaa ajatuksia ja ennen kaikkea vahvistavat teitä apostolisen ortodoksisen kirkon uskollisina jäseninä.
Tervehdys Puolustusvoimien ortodoksisilla hengellisillä päivillä Valamossa 9. huhtikuuta 2015.
