Persoonallinen kirkko
Ortodoksisen kirkkomme tulevaisuutta linjaava "Etsivä kirkko" -ohjelma on viimeistelyn loppumetreillä. Kirkolliskokouksen, järjestöjen ja seurakuntien muokkaama mietintö linjaa kirkkomme työn painopisteitä vuoteen 2020 asti.
Kaikkien tulevaisuusohjelmien ongelma on sitoutuminen, eli se, poikiiko mietintö konkreettisia tekoja. Jos Etsivä kirkko ei innosta papistoa ja seurakuntalaisia uusiin avauksiin, on mietintö enemmän päähänpisto kuin yhteinen ohjelma.
Yhteisen ohjelman Etsivästä kirkosta saamme kun katsomme, millaisen lähihistorian muokkaamana olemme tulleet tähän hetkeen.
Ortodoksinen kirkko oli Suomessa 1950- ja 60-luvuilla "kuoleva kirkko", niin ainakin ennustettiin. Suomalainen yhtenäiskulttuuri ei katsonut suopeasti karjalaista tai venäläistä alkuperää olevaa ortodoksista väestöä. Luterilainen valtakirkko hamusi seka-avioliittopareista tuhansia ortodokseja "suomalaisen kirkon" jäseneksi. Vähemmistöjen kunnioittamisen ekumenia oli vielä tuolloin tuntematonta. Myös ortodoksien oman identiteetin arvostus oli sodan jälkeisinä vuosikymmeninä kadoksissa.
Maailma muuttui ja ortodoksisuus säilyi Suomessa. Kirkkomme jäsenmäärän kasvun vuodet alkoivat 1980-luvulla ja ortodoksiseen kirkkoon liittyviä kansalaisia on edelleen joka vuosi enemmän. Nykyään ortodoksi osaa olla ylpeä sekä uskostaan että erilaisuudestaan suhteessa enemmistökulttuuriin.
Ortodoksinen identiteetti on 2000-luvun Suomessa moni-ilmeistä. Tuon värikkyyden ja kansainvälisyyden tulisi näkyä yhä enemmän myös seurakunnissa. Jumalanpalvelusten ohella eri kieli- ja kulttuuritaustoista tulevien ihmisten kohtaamista tulee aidosti edistää kuoroissa, piireissä, neuvostoissa ja toimikunnissa. Laajemman ja kansainvälisemmän joukon kutsuminen mukaan tuo seurakuntien päätöksentekoon rohkeutta ja tervetulleita uusia tuulia.
Jos annamme tilaa koko ajan kansainvälistyvien seurakuntiemme uusille jäsenille, ovat ajan merkit Suomen ortodoksiselle kirkolle suotuisia.
Uskonnollisuus maassamme kehittyy yhä enemmän ihmisten persoonallisten tarpeiden mukaiseksi. Luterilaisen enemmistökirkon näkökulmasta kehitystä kutsutaan usein uskontokartan pirstaloitumiseksi. Meille ortodokseille tuo pirstaleiseksi kutsuttu moni-ilmeinen uskonnollisuus ei ole uhka, vaan kirkon pitkän historian aikana koeteltu ja kypsynyt voimavara.
Kun yksi huomisen haasteita jäsentelevä mietintö on tehty, on aika avata keskustelu seuraaville yhteisille linjauksille. Sopisiko seuraavan tulevaisuussuunnitelman ankkuriksi teesi "persoonallisesta kirkosta"?
Millainen on sinun visiosi ortodoksisesta kirkostasi vuonna 2030?
